Hylkää suuret suunnitelmat ja tee jotain!

William Easterly: The White Man’s Burden – Why the West’s Efforts to Aid the Rest Have Done So Much Ill and So Little Good. Penguin Press 2006, 448 s.

Jaakko Kangasniemi

Rikkaiden ihmisten turhimpiakin toiveita palvelevat tehokkaat ja erikoistuneet orga­nisaatiot, joissa asiakkaan ääni kuuluu ja tulosvastuu on tiukka. Maailman köyhim­pien ihmisten perustarpeiden tyydyttämistä taas mietitään maailmaa syleilevissä mammuttikokouksissa. Toiminnalle asetetaan mahdottomia tavoitteita mahtipon­tisissa vuosituhatjulistuksissa ja laaditaan seikkaperäisiä suunnitelmia, joiden mukaan kaikki ovat yhteisvastuussa kaikesta, eikä kukaan oikein mistään. Raportteja syntyy ja rahaa palaa, mutta köyhiä lapsia ei vain saada ruokittua eikä rokotettua.

Toistakymmentä vuotta Maailmanpankissa ekonomis­tina toiminut William Easterly on raivoissaan siitä, miten heikosti kehitysyhteistyö palvelee maailman köyhiä. Toki kehitysapuvaroin on rakennettu kouluja, terveysasemia ja muuta hyödyllistä, mutta rahoilla on myös tuettu itsevaltai­sia diktaattoreita, huonoa talouspolitiikkaa ja korruptiota. Easterly arvioi tilastollisesti avun nettovaikutusta talou­delliseen kasvuun ja köyhyyden vähentämiseen. Pessimisti­semmin kuin moni muu hän päätyy siihen lopputulokseen, ettei hurraamisen aihetta ole – ei edes, jos mobutuille ja mugabeille annettu apu jätetään laskuista ja katsotaan vain maita, joissa talouspolitiikka on edes kutakuinkin järkevää.

Kehitysavun perimmäinen ongelma on Easterlyn mu­kaan väärissä kannustimissa. Avun kohteina ovat kehitys­maiden köyhät, joilla ei ole vaikutusvaltaa sen kummemmin maksavina asiakkaina kuin äänestäjinäkään. Kaukaiset rahoittajat tekevät päätöksiä ilman todellista tuntumaa siihen, mikä toimii. Kun tuloksista ei tiedetä, rahaa jaetaan hienoille suunnitelmille. Tavoitteet ovat epämääräisiä ja vastuut jaettuja. Hyviä ideoita ja tuloksellisia toimijoita ei saada eroteltua huonoista.

Easterlyn vaihtoehto kehitysyhteistyön suunnitelmata­loudelle on ”etsintä”, joka muistuttaa yritysten toimintaa markkinataloudessa. Kehitysyhteistyössä tulisi keskittyä konkreettisiin köyhiä auttaviin asioihin, joiden kulut voi­daan laskea ja joiden toteutumista mitata. Työnjaon pitäisi olla selkeää, arvioinnin puolueetonta ja tulosvastuun tiuk­kaa. Rahaa tulisi kohdistaa niihin ideoihin ja tekijöihin, joilla on näyttöä tuloksista. Siellä, missä hallitukset laimin­lyövät kansalaistensa perustarpeita, apua tulisi kanavoida yritysten, kirkkojen ja kansalaisjärjestöjen kautta.

Easterlyn kritiikki on monessa kohdin osuvaa ja hänen ehdotuksissaan on paljon hyvää. Etenkin Afrikassa on syytä varoa, ettei nopeasti kasvava ja entistä enemmän hallitusten kautta kanavoitava kehitysapu paisuta julkista hallintoa ja aja yrityksiä, kirkkoja ja muita ei-valtiollisia toimijoita entistä ahtaammalle. Toisaalta on myös tehtäviä, joissa valtiota todella tarvitaan ja joissa eri avunantajien satojen erillishankkeiden sekamelska on tehottomampaa, korrup­toivampaa ja byrokraattisempaa toimintaa kuin viime vuo­sien suuntaus kohti sektoriohjelmia ja budjettitukea.

Tuloksellisuuden tavoittelu on yleensä myönteistä, mut­ta siitä voi olla myös haittaa, jos seurauksena on lähinnä kisa siitä, kuka saa heiluttaa lippuaan niissä hankkeissa, joissa näyttäviä tuloksia on helppo saada aikaan.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää