Epäluulon kierre

Suurvalta-akseli siirtyy itään

Mikael Mattlin

Kiinan sotilaallinen vahvistuminen kyseenalaistaa Yhdysvaltojen entisen aseman Itä- Aasiassa. Kiinan uusia lentotukialuksia ja häivehävittäjiä vaarallisemmiksi voivat kuitenkin muodostua ne sisäänrakennetut ajattelumallit, jotka värittävät Kiinan ja Yhdysvaltain suhdetta. Kiinan omista suurvaltapoliittisista tavoitteista tiedetään toistaiseksi vähän.

Teddy Rooseveltin kuuluisan vii­sauden mukaan suurvallan tulee puhua lempeästi mutta ylläpitää sotilaallista valmiutta pelotteena: ”speak softly and carry a big stick”.

Viime aikoina Kiinan ääni on kuulu­nut voimakkaana. Kiina noudatti jäyk­kää ja ehdotonta neuvottelutaktiikkaa Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa ja EU–Kiina-huippukokouksessa, antoi tiukkoja lausuntoja Etelä-Kiinan merestä ja rajoitti monopolisoimiensa kriittisten maametallien vientiä.

Keskustelu Kiinan nousun vaiku­tuksista on hallinnut jo jonkin aikaa amerikkalaisia kansainvälisen politiikanaikakauslehtiä ja alan konferensseja. Itsetuntoisen Kiinan (assertive China) on väitetty ottaneen huomattavasti aiem­paa tiukemman, jopa röyhkeän, asenteen monissa kansainvälisissä kiistakysymyksissä. Mutta onko Kiina todella muutta­nut tapaansa toimia maailmalla? Onko Kiinasta kehittymässä kansainvälisen politiikan uusin päällepäsmäri?

Kansainvälisen lehdistön otsikoita seuraamalla Kiinan toiminta on näyt­tänyt aiempaa voimakkaammalta, jopauhmakkaalta. Jos Kiinan toimintaa yksittäisillä osa-alueilla – asevarustelusta diplomatiaantai rajakiistoista raaka-aineiden havitteluun – tarkastel­laan pitkänä jatkumona, erot aiempaan toimintaan eivät kenties sittenkään ole kovin merkittäviä.

Kiina ei ehkä niinkään itse toimi eri lailla kuin ennen. Sen sijaan Kiinan painoarvo on kasvanut ja ympäröivän maailman suhtautuminen maahan on muuttunut.

Kiinan jokaista toimea seurataan nykyisin herkeämättä. Melkein mistä tahansa Kiinan ulko-, sotilas- tai talous­poliittisesta toimesta maalataan jossain päin maailmaa uhkakuvia. Mutta kerto­vatko ne enemmän Kiinasta vai meistä itsestämme?

Terrorisminvastaisen sodan laantu­essa Yhdysvallat on vihdoin löytämässä tiensä takaisin Itä-Aasiaan, jonne maa­ilman strateginen painopiste on ollut hitaastimutta varmasti siirtymässä syys­kuun 2001 terrori-iskujen jälkeen.

Washingtonin keskittyessä Lähi-itään Itä-Aasian voimasuhteet ehtivät kuiten­kin muuttua: Aasian talous ja politiikka alkoivat pyöriä yhä tiukemmin Kiinan ympärillä. Amerikkalaisten strateginen huomio on nyt tiukasti idässä, mutta Barack Obaman hallinnon lanseeraama ”paluu Aasiaan” ei ole sujunut kitkatta.

Kiinan näkökulmasta Yhdysvaltain entistä vahvempi läsnäolo alueella on näkynyt lähinnä sotilaallisena aktivoitu­misena Kiinan lähialueilla ja tiivistyneinä turvallisuussuhteina Kiinan naapureiden kanssa. Olosuhteet ovat otolliset epäluu­lon kierteelle.

Kaikkien pelkojen summa?

Kiinan noususta ja sen vaikutuksista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, tutki­musartikkeleita ja lehtikirjoituksia. Tästä valtavasta tuotannosta voi nostaa esiin kaksi yhteistä nimittäjää: keskustelua hallitsee angloamerikkalainen kirjoitta­jakunta, ja sitä leimaa erilaisten uhkaku­vien maalaaminen.

Kiinasta on muodostunut hedelmäl­linen kohde kaikenlaisille peloille. Jot­kut pelkäävät Kiinan talouden romahtamista, toiset Kiinan dominanssia maailmantaloudessa. Joidenkin mielestä Kiinan kasvava sotilaallinen voima on uhka Itä-Aasian turvallisuudelle, toisten mukaan koko maailman vakaudelle. Jotkut katsovat, että Kiinan ympäristön kantokyky on romahtamaisillaan, toisten mielestä se on jo romahtanut.

Jokainen itseään kunnioittava Kii­nan-tuntija on vakavissaan varoitellut joistakin piilevistä uhkista, olivatpa niitä sitten vesihuolto, paikallistason ongelmaluotot, etninen levottomuus tai maaseudun maaongelmat. Kiinan heik­kouksista varoiteltiin myös Ulkopoli­tiikka-lehden numerossa 4/2010 Ralf Lillbackan artikkelissa Lohikäärmeen kolme neulansilmää.

Parin viime vuoden aikana Kiinaan liittyvät pelot ovat entistä selkeämmin saaneet turvallisuuspoliittisia piirteitä. Uhkakuvia ovat lietsoneet erityisesti kolme tekijää: Etelä-Kiinan meri, verk­kohyökkäykset ja uudet asejärjestelmät.

Hiljalleen voimistunut kiistely Etelä- Kiinan merestä pulpahti pinnalle viime vuonna. Amerikkalaisten tulkintojen mukaan kiinalaiset kokeilivat alkuvuo­desta 2010 korkean tason tapaamisissa varovasti, miten amerikkalaiset suhtau­tuisivat Etelä-Kiinan meren kysymyksen sisällyttämiseen Kiinan keskeisiin intres­seihin (core interest).

Kiinalaisessa lehdistössä ja viralli­sessa retoriikassa viittaukset keskeisiin intresseihin ovat yleistyneet viime vuo­sina. Aiemmin kyseisellä termillä vii­tattiin lähinnä Taiwaniin, Tiibetiin tai Xinjiangiin.

Yhdysvaltojen vastaus tuli ulko­ministeri Hillary Clintonin vieraillessa Hanoissa heinäkuussa 2010. Clinton käsitteli puheessaan vähemmän hie­novaraisesti merenkulun vapauden kansallista merkitystä Yhdysvalloille Etelä-Kiinan merellä ja alueen konflik­tien rauhanomaista ratkaisua. Clinton sai taustatukea alueen muilta valtioilta mutta hermostutti puheellaan kiinalaiset ulkoministeriä myöten.

Monille jäi vaikutelma, että Kiinan kanta Etelä-Kiinan meren kysymykseen oli tiukentunut. Kun Kiinan presidentti Hu Jintao puoli vuotta myöhemmin vie­raili Washingtonissa, hän mainitsi kui­tenkin vain Taiwanin ja Tiibetin Kiinan keskeisiksi intresseiksi. Sanomatta jäänyt oli sillä kertaa sanottua tärkeämpää.

Kiistan tyynnyttelyä jatkettiin heinä­kuussa 2011. Silloin alueen valtiot pää­sivät neuvotteluissaan hataraan sopuun edes jonkinlaisista menettelytavoista jännitteiden hallitsemiseksi.

Huolta ovat aiheuttaneet myös lisääntyneet vakoilutarkoituksissa tehdyt verkkohyökkäykset, joista osa on koh­distunut arkaluonteisiin kohteisiin, kuten keskeisiin amerikkalaisiin puolustusteol­lisuuden ja salausteknologian yrityksiin.

Verkkohyökkäysten tekijöitä on vai­kea selvittää varmasti, mutta Yhdysval­tojen kongressille vuosittain esiteltävän U.S.-China Economic and Security Re­view Commissionin raportin mukaanhyökkäysten jäljet näyttävät usein johtavan Kiinaan. Tiedossa on ainakin se, että sekä Yhdysvallat että Kiina ovat viime aikoina merkittävästi pönkittäneet kybersodankäynnin järjestelmiään.

Kiina on kohisuttanut myös ilmoitta­malla uusista asejärjestelmistä. Kiinalai­sia häivehävittäjiä testilennettiin ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen silloisen puolustusministerin Robert Gatesin Kiinan-vierailun aikana tammikuussa 2011. Heinäkuussa Kiinan viranomaiset vahvistivat, että Kiina kehittelee liikku­vaan maaliin osuvaa ballistista ohjusta, jolla voi upottaa lentotukialuksen.

Myös Kiinan omasta lentotukialus­ohjelmasta on viime aikoina tihkunut julkisuuteen uutta tietoa. Kiinalaiset hankkivat jo vuonna 1998 Ukrainasta vanhan Varjag-lentotukialuksen, jota on vähitellen rakennettu uudelleen ja joka äskettäin laskettiin vesille. Amerikka­laislähteiden mukaan Kiinalla on lisäksi rakenteilla ainakin toinen alus. Myös Kiinan satelliittiteknologian on nähty viime vuosina kehittyneen huimasti.

Asejärjestelmistä lentotukialuksia vastaan kohdistettu ballistinen ohjus on herättänyt selvästi eniten huolta amerik­kalaisissa asiantuntijoissa. Sotilasasian­tuntijoiden mukaan lentotukialusten ja häivehävittäjien ottaminen tehokkaaseen operationaaliseen käyttöön vie vielä vuo­sia, ellei vuosikymmenenkin. Sen sijaan uudella ohjuksella, yhdistettynä kehit­tyneempään satelliittiteknologiaan, on potentiaalia muuttaa alueen voimapo­liittista tasapainoa piankin.

Nousevan suurvallan dilemma

Kylmän sodan viimeisinä vuosina useat kansainvälisen politiikan tarkkailijat hahmottelivat suurvaltojen nousun ja laskun syitä ja vaikutuksia. Vuonna 1981 ilmestyneessä War and Change in World Politics -kirjassaan Robert Gilpin tarkasteli ansiokkaasti nousevien uusien suurvaltojen ja hallitsevien suurvaltojen välistä dynamiikkaa. Muutamaa vuotta myöhemmin Paul Kennedy jatkoi Gil­pinin viitoittamalla tiellä kirjoittamalla klassikoksi muodostuneen kirjansa The Rise and Fall of the Great Powers.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen koko tutkimushaara painui joksikin ai­kaa taka-alalle. Kiinan eeppisen talous­nousun ja voimasuhteita muuttavan ta­louskriisin ansiosta Gilpinin ja Kennedyn teokset ovat ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Gilpinin keskeinen ajatus oli, että vallan eriävä kasvuvauhti luo paineita muutoksiin kansainvälisen politiikan rakenteissa. Nouseva suurvalta pyrkii muuttamaan status quota, jos muutok­sen hyödyt ylittävät sen kustannukset. Tämän voimasuhteiden muutoksen hal­litseminen ilman sotaa on suurvaltapo­litiikan ikuinen dilemma.

Kennedy puolestaan tuli kuuluisaksi ajatuksestaan, jonka mukaan jokainen johtava suurvalta on lopulta kaatunut siihen, ettei sen taloudellinen kantoky­ky ole riittänyt tukemaan alati laajene­via sotilaallisia, poliittisia ja kaupallisia intressejä.

Yhdessä Gilpinin ja Kennedyn teok­set tuntuvat kuvaavan Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä nykyasetelmaa tarkemmin kuin ne konsanaan kuvasivat Yhdysval­tojen ja Neuvostoliiton välistä kansain­välisen politiikan vastakkainasettelua.

Kiinan nousu on jo muuttanut maa­ilmantalouden rakenteita ja muuttaa tulevaisuudessa myös maailmanpolitii­kan rakenteita. Vain deterministisimmät realistit näkevät, että tästä seuraa väistä­mättä hegemoninen sotilaallinen konflik­ti Yhdysvaltojen kanssa. Pahaenteisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan asevoimien vä­linen keskusteluyhteys on kuitenkin ollut erityisen huono.

Epäluulojen kyllästämä suhde

Professori Robert Jervis kirjoitti aikoinaan, että ihmiselle on ominaista nähdämuiden toimet yhtenäisempinä ja suunnitellumpina kuin ne todellisuudessa ovat. Kansainvälisessä politiikassa toisen valtiontoimet näyttävät ulkopuolelta katsottuna usein koordinoidummilta kuin ovatkaan. Konfliktitilanteessa vas­tustajan toimet voivat näyttäytyä osana viekasta juonittelua tai jopa ”Suurta suunnitelmaa”.

Jervisin havainto on relevantti ny­kyistä Kiinan ja Yhdysvaltojen orastavaa epäluulon kierrettä tarkasteltaessa.

Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen ulkoministeri John Foster Dulles näki Neuvostoliiton pelaavan mestarillista shakkia kansainvälisen politiikan peli­laudalla. Nyt jotkut amerikkalaiset tark­kailijat puhuvat Kiinasta mestarillisena weiqinpelaajana. Weiqi on kiinalainen shakkia muistuttava lautapeli, joka tun­netaan maailmalla myös japaninkielisenä nimellään go.

Kiinan usein vaikeasti tulkittava virallinen linja ja epäselvät poliittiset tavoitteet luovat epätietoisuuden ilma­piirin, jossa on helppo maalata piruja seinille. Kiinan taannoisen johtajan Deng Xiaopingin kansainvälisen strategian oh­jenuorana on pidetty lausetta tao guang yang hui, you suo zuo wei: piilottele kykyjäsi ja odota tilaisuuttasi – mutta saavuta jotakin. Teesiä on käytetty lukui­sia kertoja todistelemaan, että Kiinalla saattaa olla strategisia piilotavoitteita.

Ilmapiiriä hämmentää myös Kiinan sisällä nykyisin käytävä railakas poliitti­nen keskustelu maan toiminnasta maa­ilmalla. Keskustelun laineet lyövät yhä useammin myös Kiinan ulkopuolelle.

Koska monet keskustelijoista edusta­vat jotakin valtiollista tahoa – jopa Kii­nan asevoimia – ja koska he kirjoittavat puolueeseen liittyvillä foorumeilla, yksit­täisiä kannanottoja saatetaan ylitulkita virallista linjaa edustaviksi.

Jos amerikkalaiset suhtautuvat läh­tökohtaisen epäluuloisesti Kiinan kaltai­seen maahan, kuten Aaron Friedberg on väittänyt, samaa voi sanoa monen kiina­laisen suhtautumisesta Yhdysvaltoihin.

Puolivirallisten tiedotusvälineitten pääkirjoituksissa esiintyy ääniä, jotka näkevät Yhdysvaltain kansainväliset toimet mustavalkoisesti ja läpikyyni­sesti. Yhdysvaltain tavoitteena pidetään milloin suurvallan oman talouskriisin viemistä Kiinaan, milloin euron tuhoamista, milloin demokratian levittämistä kolmannen maailman heikentämiseksi, milloin Kiinan merenkulkuvapauden rajoittamista.

Eräs tämänhenkinen kannanotto julkaistiin 10. joulukuuta 2010 kom­munistisen puolueen keskuskomitean ja puoluekoulun julkaisemassa Qiushi-aikakauslehdessä. Artikkelin kirjoittaja Xu Yunhong näkee, että Yhdysvaltojen patoamispolitiikka Kiinaa kohtaan sisäl­tää kuusi eri strategiaa.

Strategioita ovat kauppasota, valuut­takurssisota, sota julkisesta sanasta, sota­harjoitukset ja virtuaalinen sodankäynti sekä Kiinan vastainen kampanja amerik­kalaisessa sisäpolitiikassa ja kansainvä­lisen Kiinan-vastaisen rintaman luomi­nen. Xu esittää kirjoituksessaan useita vastastrategioita taloudellisesta sodan­käynnistä aina avaruussodankäyntiin.

Vastaavia kirjoituksia esiintyy kiina­laisessa kansainvälisen politiikan keskus­telussa melko paljon, vaikka virallinen linja onkin huomattavasti maltillisem­pi. Monet kiinalaiskirjoittajat näkevät Kiinan olevan rakenteellisesti heikossa asemassa ja Yhdysvaltojen juonittelujen kohteena lännen hallitsemassa maailmas­sa. Kiinan oma toiminta nähdään siten puolustuksellisena, pakon sanelemana.

Yhdysvaltojen suuren laman aikai­nen presidentti Franklin D. Roosevelt lausui virkaanastujaispuheessaan kuului­saksi tulleen lauseen ”Ainoa mitä meidän tulee pelätä, on pelko itse”. Lauseessa on viisautta, jota voi soveltaa myös Kiinan ja ympäröivän maailman suhteisiin.

Muu maailma projisoi Kiinaan omaa taloudellista turvattomuuttaan ja epävarmuuttaan tulevaisuudesta. Tavan­omainenkin omien etujen suojelu saat­taa näin näyttää osalta keskusjohtoista suunnitelmaa.

Hyvät neuvot kortilla

Kiinan nykyjohdolla ei välttämättä ole yhtenäistä visiota maansa kansainväli­sestä asemasta. Ulkoiset paineet Kiinaa kohtaan ovat kuitenkin kasvaneet ja sisäinen poliittinen keskustelu aiheesta käy kuumana.

Väännössä Kiinan tulevaisuudesta li­beraalit internationalistit ovat jäämässä alakynteen vahvaa valtiota kannattavan uusvasemmiston ja nettinationalistien epäpyhän allianssin edessä. Kiinan joh­tajavalinnat syksyllä 2012 näyttävät suuntaa.

Läpinäkyvyyden puuttuessa Kiinan oletetuista motiiveista ja tavoitteista on maan ulkopuolella helppo maalata uh­kakuvia. Ne voivat kuitenkin huonosti käsiteltyinä muuttua vaarallisiksi, jos ne yhdistyvät historialliseen vääryyden tunteeseen.

Historiaa on Kiinassa käytetty ja käytetään edelleen ahkerasti sisäpolitii­kan välineenä kouluopetuksessa, tiedo­tusvälineissä ja elokuvissa. Kansakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi sallitaan aika ajoin mielenosoituksia Japania tai länsimaita vastaan, jopa hyvien valtiol­listen suhteiden kustannuksella.

Lähes kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, ettei ole kenellekään eduksi, jos maailma ajautuu takaisiin superval­tojen väliseen kyräilyn, epäluulon ja asevarustelun kierteeseen. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olevan ratkaisua siihen, miten epäsuotuisa kehityskulku estetään. Tilanteen ratkaisuksi esitetään tavanomaisesti kanssakäymisen, dialogin ja ymmärryksen lisäämistä.

Niinkin vakuuttava taho kuin Yhdys­valtain entinen ulkoministeri Henry Kis­singer päätyy tuoreessa Kiina-kirjassaan On China puhumaan epämääräisesti Tyynenmeren yhteisön luomisesta van­han Atlanttisen yhteisön mallin mukaan. Pitkän linjan Kiinan-tutkija Andrew Nat­han tyrmää Foreign Affairs -lehteen kir­joittamassaan arvostelussa Kissingerin ajatuksen kuolleena syntyneeksi.

Vastaavasti kaikkiin EU:n ja Kiinan välisiin ongelmiin on ehdotettu standar­divastaukseksi dialogin lisäämistä. Sa­maan aikaan EU ja Kiina ovat ajautuneet puhumaan toistensa ohi, mistä esimer­kiksi sopii viime vuoden epäonnistunut EU:n ja Kiinan välinen huippukokous.

Valitettavasti ongelma ei ole vain ym­märryksen puute, vaan se, että osapuolet mieltävät intressinsä vastakkaisiksi eräis­sä keskeisissä kysymyksissä.

Ratkaisematta on esimerkiksi, voiko Yhdysvallat jatkaa roolissaan Itä-Aasianturvallisuuden takaajana ja lähettää laivastonsa alueelle edelleen vapaasti. Kun Kiinan talouskehittyynopeasti ja Yhdysvaltojen talouskärvistelee, intres­siristiriitoja synnyttävät myös globaali kilpailu työpaikoista, markkinoista ja teknologisesta johtajuudesta.

Jos Gilpinin teoria nousevien ja hal­litsevien suurvaltojen välisestä dynamii­kasta on oikeassa, Kiina haastaa tulevina vuosina Yhdysvaltojen johtoaseman eri kentillä. Kansainvälisen politiikan suuri kysymys on, miten tämä vastakkainaset­telu hoidetaan.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää