Suurvalta-akseli siirtyy itään
Kiinan sotilaallinen vahvistuminen kyseenalaistaa Yhdysvaltojen entisen aseman Itä- Aasiassa. Kiinan uusia lentotukialuksia ja häivehävittäjiä vaarallisemmiksi voivat kuitenkin muodostua ne sisäänrakennetut ajattelumallit, jotka värittävät Kiinan ja Yhdysvaltain suhdetta. Kiinan omista suurvaltapoliittisista tavoitteista tiedetään toistaiseksi vähän.
Teddy Rooseveltin kuuluisan viisauden mukaan suurvallan tulee puhua lempeästi mutta ylläpitää sotilaallista valmiutta pelotteena: ”speak softly and carry a big stick”.
Viime aikoina Kiinan ääni on kuulunut voimakkaana. Kiina noudatti jäykkää ja ehdotonta neuvottelutaktiikkaa Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa ja EU–Kiina-huippukokouksessa, antoi tiukkoja lausuntoja Etelä-Kiinan merestä ja rajoitti monopolisoimiensa kriittisten maametallien vientiä.
Keskustelu Kiinan nousun vaikutuksista on hallinnut jo jonkin aikaa amerikkalaisia kansainvälisen politiikanaikakauslehtiä ja alan konferensseja. Itsetuntoisen Kiinan (assertive China) on väitetty ottaneen huomattavasti aiempaa tiukemman, jopa röyhkeän, asenteen monissa kansainvälisissä kiistakysymyksissä. Mutta onko Kiina todella muuttanut tapaansa toimia maailmalla? Onko Kiinasta kehittymässä kansainvälisen politiikan uusin päällepäsmäri?
Kansainvälisen lehdistön otsikoita seuraamalla Kiinan toiminta on näyttänyt aiempaa voimakkaammalta, jopauhmakkaalta. Jos Kiinan toimintaa yksittäisillä osa-alueilla – asevarustelusta diplomatiaantai rajakiistoista raaka-aineiden havitteluun – tarkastellaan pitkänä jatkumona, erot aiempaan toimintaan eivät kenties sittenkään ole kovin merkittäviä.
Kiina ei ehkä niinkään itse toimi eri lailla kuin ennen. Sen sijaan Kiinan painoarvo on kasvanut ja ympäröivän maailman suhtautuminen maahan on muuttunut.
Kiinan jokaista toimea seurataan nykyisin herkeämättä. Melkein mistä tahansa Kiinan ulko-, sotilas- tai talouspoliittisesta toimesta maalataan jossain päin maailmaa uhkakuvia. Mutta kertovatko ne enemmän Kiinasta vai meistä itsestämme?
Terrorisminvastaisen sodan laantuessa Yhdysvallat on vihdoin löytämässä tiensä takaisin Itä-Aasiaan, jonne maailman strateginen painopiste on ollut hitaastimutta varmasti siirtymässä syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen.
Washingtonin keskittyessä Lähi-itään Itä-Aasian voimasuhteet ehtivät kuitenkin muuttua: Aasian talous ja politiikka alkoivat pyöriä yhä tiukemmin Kiinan ympärillä. Amerikkalaisten strateginen huomio on nyt tiukasti idässä, mutta Barack Obaman hallinnon lanseeraama ”paluu Aasiaan” ei ole sujunut kitkatta.
Kiinan näkökulmasta Yhdysvaltain entistä vahvempi läsnäolo alueella on näkynyt lähinnä sotilaallisena aktivoitumisena Kiinan lähialueilla ja tiivistyneinä turvallisuussuhteina Kiinan naapureiden kanssa. Olosuhteet ovat otolliset epäluulon kierteelle.
Kaikkien pelkojen summa?
Kiinan noususta ja sen vaikutuksista on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, tutkimusartikkeleita ja lehtikirjoituksia. Tästä valtavasta tuotannosta voi nostaa esiin kaksi yhteistä nimittäjää: keskustelua hallitsee angloamerikkalainen kirjoittajakunta, ja sitä leimaa erilaisten uhkakuvien maalaaminen.
Kiinasta on muodostunut hedelmällinen kohde kaikenlaisille peloille. Jotkut pelkäävät Kiinan talouden romahtamista, toiset Kiinan dominanssia maailmantaloudessa. Joidenkin mielestä Kiinan kasvava sotilaallinen voima on uhka Itä-Aasian turvallisuudelle, toisten mukaan koko maailman vakaudelle. Jotkut katsovat, että Kiinan ympäristön kantokyky on romahtamaisillaan, toisten mielestä se on jo romahtanut.
Jokainen itseään kunnioittava Kiinan-tuntija on vakavissaan varoitellut joistakin piilevistä uhkista, olivatpa niitä sitten vesihuolto, paikallistason ongelmaluotot, etninen levottomuus tai maaseudun maaongelmat. Kiinan heikkouksista varoiteltiin myös Ulkopolitiikka-lehden numerossa 4/2010 Ralf Lillbackan artikkelissa Lohikäärmeen kolme neulansilmää.
Parin viime vuoden aikana Kiinaan liittyvät pelot ovat entistä selkeämmin saaneet turvallisuuspoliittisia piirteitä. Uhkakuvia ovat lietsoneet erityisesti kolme tekijää: Etelä-Kiinan meri, verkkohyökkäykset ja uudet asejärjestelmät.
Hiljalleen voimistunut kiistely Etelä- Kiinan merestä pulpahti pinnalle viime vuonna. Amerikkalaisten tulkintojen mukaan kiinalaiset kokeilivat alkuvuodesta 2010 korkean tason tapaamisissa varovasti, miten amerikkalaiset suhtautuisivat Etelä-Kiinan meren kysymyksen sisällyttämiseen Kiinan keskeisiin intresseihin (core interest).
Kiinalaisessa lehdistössä ja virallisessa retoriikassa viittaukset keskeisiin intresseihin ovat yleistyneet viime vuosina. Aiemmin kyseisellä termillä viitattiin lähinnä Taiwaniin, Tiibetiin tai Xinjiangiin.
Yhdysvaltojen vastaus tuli ulkoministeri Hillary Clintonin vieraillessa Hanoissa heinäkuussa 2010. Clinton käsitteli puheessaan vähemmän hienovaraisesti merenkulun vapauden kansallista merkitystä Yhdysvalloille Etelä-Kiinan merellä ja alueen konfliktien rauhanomaista ratkaisua. Clinton sai taustatukea alueen muilta valtioilta mutta hermostutti puheellaan kiinalaiset ulkoministeriä myöten.
Monille jäi vaikutelma, että Kiinan kanta Etelä-Kiinan meren kysymykseen oli tiukentunut. Kun Kiinan presidentti Hu Jintao puoli vuotta myöhemmin vieraili Washingtonissa, hän mainitsi kuitenkin vain Taiwanin ja Tiibetin Kiinan keskeisiksi intresseiksi. Sanomatta jäänyt oli sillä kertaa sanottua tärkeämpää.
Kiistan tyynnyttelyä jatkettiin heinäkuussa 2011. Silloin alueen valtiot pääsivät neuvotteluissaan hataraan sopuun edes jonkinlaisista menettelytavoista jännitteiden hallitsemiseksi.
Huolta ovat aiheuttaneet myös lisääntyneet vakoilutarkoituksissa tehdyt verkkohyökkäykset, joista osa on kohdistunut arkaluonteisiin kohteisiin, kuten keskeisiin amerikkalaisiin puolustusteollisuuden ja salausteknologian yrityksiin.
Verkkohyökkäysten tekijöitä on vaikea selvittää varmasti, mutta Yhdysvaltojen kongressille vuosittain esiteltävän U.S.-China Economic and Security Review Commissionin raportin mukaanhyökkäysten jäljet näyttävät usein johtavan Kiinaan. Tiedossa on ainakin se, että sekä Yhdysvallat että Kiina ovat viime aikoina merkittävästi pönkittäneet kybersodankäynnin järjestelmiään.
Kiina on kohisuttanut myös ilmoittamalla uusista asejärjestelmistä. Kiinalaisia häivehävittäjiä testilennettiin ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen silloisen puolustusministerin Robert Gatesin Kiinan-vierailun aikana tammikuussa 2011. Heinäkuussa Kiinan viranomaiset vahvistivat, että Kiina kehittelee liikkuvaan maaliin osuvaa ballistista ohjusta, jolla voi upottaa lentotukialuksen.
Myös Kiinan omasta lentotukialusohjelmasta on viime aikoina tihkunut julkisuuteen uutta tietoa. Kiinalaiset hankkivat jo vuonna 1998 Ukrainasta vanhan Varjag-lentotukialuksen, jota on vähitellen rakennettu uudelleen ja joka äskettäin laskettiin vesille. Amerikkalaislähteiden mukaan Kiinalla on lisäksi rakenteilla ainakin toinen alus. Myös Kiinan satelliittiteknologian on nähty viime vuosina kehittyneen huimasti.
Asejärjestelmistä lentotukialuksia vastaan kohdistettu ballistinen ohjus on herättänyt selvästi eniten huolta amerikkalaisissa asiantuntijoissa. Sotilasasiantuntijoiden mukaan lentotukialusten ja häivehävittäjien ottaminen tehokkaaseen operationaaliseen käyttöön vie vielä vuosia, ellei vuosikymmenenkin. Sen sijaan uudella ohjuksella, yhdistettynä kehittyneempään satelliittiteknologiaan, on potentiaalia muuttaa alueen voimapoliittista tasapainoa piankin.
Nousevan suurvallan dilemma
Kylmän sodan viimeisinä vuosina useat kansainvälisen politiikan tarkkailijat hahmottelivat suurvaltojen nousun ja laskun syitä ja vaikutuksia. Vuonna 1981 ilmestyneessä War and Change in World Politics -kirjassaan Robert Gilpin tarkasteli ansiokkaasti nousevien uusien suurvaltojen ja hallitsevien suurvaltojen välistä dynamiikkaa. Muutamaa vuotta myöhemmin Paul Kennedy jatkoi Gilpinin viitoittamalla tiellä kirjoittamalla klassikoksi muodostuneen kirjansa The Rise and Fall of the Great Powers.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen koko tutkimushaara painui joksikin aikaa taka-alalle. Kiinan eeppisen talousnousun ja voimasuhteita muuttavan talouskriisin ansiosta Gilpinin ja Kennedyn teokset ovat ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Gilpinin keskeinen ajatus oli, että vallan eriävä kasvuvauhti luo paineita muutoksiin kansainvälisen politiikan rakenteissa. Nouseva suurvalta pyrkii muuttamaan status quota, jos muutoksen hyödyt ylittävät sen kustannukset. Tämän voimasuhteiden muutoksen hallitseminen ilman sotaa on suurvaltapolitiikan ikuinen dilemma.
Kennedy puolestaan tuli kuuluisaksi ajatuksestaan, jonka mukaan jokainen johtava suurvalta on lopulta kaatunut siihen, ettei sen taloudellinen kantokyky ole riittänyt tukemaan alati laajenevia sotilaallisia, poliittisia ja kaupallisia intressejä.
Yhdessä Gilpinin ja Kennedyn teokset tuntuvat kuvaavan Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä nykyasetelmaa tarkemmin kuin ne konsanaan kuvasivat Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä kansainvälisen politiikan vastakkainasettelua.
Kiinan nousu on jo muuttanut maailmantalouden rakenteita ja muuttaa tulevaisuudessa myös maailmanpolitiikan rakenteita. Vain deterministisimmät realistit näkevät, että tästä seuraa väistämättä hegemoninen sotilaallinen konflikti Yhdysvaltojen kanssa. Pahaenteisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan asevoimien välinen keskusteluyhteys on kuitenkin ollut erityisen huono.
Epäluulojen kyllästämä suhde
Professori Robert Jervis kirjoitti aikoinaan, että ihmiselle on ominaista nähdämuiden toimet yhtenäisempinä ja suunnitellumpina kuin ne todellisuudessa ovat. Kansainvälisessä politiikassa toisen valtiontoimet näyttävät ulkopuolelta katsottuna usein koordinoidummilta kuin ovatkaan. Konfliktitilanteessa vastustajan toimet voivat näyttäytyä osana viekasta juonittelua tai jopa ”Suurta suunnitelmaa”.
Jervisin havainto on relevantti nykyistä Kiinan ja Yhdysvaltojen orastavaa epäluulon kierrettä tarkasteltaessa.
Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen ulkoministeri John Foster Dulles näki Neuvostoliiton pelaavan mestarillista shakkia kansainvälisen politiikan pelilaudalla. Nyt jotkut amerikkalaiset tarkkailijat puhuvat Kiinasta mestarillisena weiqinpelaajana. Weiqi on kiinalainen shakkia muistuttava lautapeli, joka tunnetaan maailmalla myös japaninkielisenä nimellään go.
Kiinan usein vaikeasti tulkittava virallinen linja ja epäselvät poliittiset tavoitteet luovat epätietoisuuden ilmapiirin, jossa on helppo maalata piruja seinille. Kiinan taannoisen johtajan Deng Xiaopingin kansainvälisen strategian ohjenuorana on pidetty lausetta tao guang yang hui, you suo zuo wei: piilottele kykyjäsi ja odota tilaisuuttasi – mutta saavuta jotakin. Teesiä on käytetty lukuisia kertoja todistelemaan, että Kiinalla saattaa olla strategisia piilotavoitteita.
Ilmapiiriä hämmentää myös Kiinan sisällä nykyisin käytävä railakas poliittinen keskustelu maan toiminnasta maailmalla. Keskustelun laineet lyövät yhä useammin myös Kiinan ulkopuolelle.
Koska monet keskustelijoista edustavat jotakin valtiollista tahoa – jopa Kiinan asevoimia – ja koska he kirjoittavat puolueeseen liittyvillä foorumeilla, yksittäisiä kannanottoja saatetaan ylitulkita virallista linjaa edustaviksi.
Jos amerikkalaiset suhtautuvat lähtökohtaisen epäluuloisesti Kiinan kaltaiseen maahan, kuten Aaron Friedberg on väittänyt, samaa voi sanoa monen kiinalaisen suhtautumisesta Yhdysvaltoihin.
Puolivirallisten tiedotusvälineitten pääkirjoituksissa esiintyy ääniä, jotka näkevät Yhdysvaltain kansainväliset toimet mustavalkoisesti ja läpikyynisesti. Yhdysvaltain tavoitteena pidetään milloin suurvallan oman talouskriisin viemistä Kiinaan, milloin euron tuhoamista, milloin demokratian levittämistä kolmannen maailman heikentämiseksi, milloin Kiinan merenkulkuvapauden rajoittamista.
Eräs tämänhenkinen kannanotto julkaistiin 10. joulukuuta 2010 kommunistisen puolueen keskuskomitean ja puoluekoulun julkaisemassa Qiushi-aikakauslehdessä. Artikkelin kirjoittaja Xu Yunhong näkee, että Yhdysvaltojen patoamispolitiikka Kiinaa kohtaan sisältää kuusi eri strategiaa.
Strategioita ovat kauppasota, valuuttakurssisota, sota julkisesta sanasta, sotaharjoitukset ja virtuaalinen sodankäynti sekä Kiinan vastainen kampanja amerikkalaisessa sisäpolitiikassa ja kansainvälisen Kiinan-vastaisen rintaman luominen. Xu esittää kirjoituksessaan useita vastastrategioita taloudellisesta sodankäynnistä aina avaruussodankäyntiin.
Vastaavia kirjoituksia esiintyy kiinalaisessa kansainvälisen politiikan keskustelussa melko paljon, vaikka virallinen linja onkin huomattavasti maltillisempi. Monet kiinalaiskirjoittajat näkevät Kiinan olevan rakenteellisesti heikossa asemassa ja Yhdysvaltojen juonittelujen kohteena lännen hallitsemassa maailmassa. Kiinan oma toiminta nähdään siten puolustuksellisena, pakon sanelemana.
Yhdysvaltojen suuren laman aikainen presidentti Franklin D. Roosevelt lausui virkaanastujaispuheessaan kuuluisaksi tulleen lauseen ”Ainoa mitä meidän tulee pelätä, on pelko itse”. Lauseessa on viisautta, jota voi soveltaa myös Kiinan ja ympäröivän maailman suhteisiin.
Muu maailma projisoi Kiinaan omaa taloudellista turvattomuuttaan ja epävarmuuttaan tulevaisuudesta. Tavanomainenkin omien etujen suojelu saattaa näin näyttää osalta keskusjohtoista suunnitelmaa.
Hyvät neuvot kortilla
Kiinan nykyjohdolla ei välttämättä ole yhtenäistä visiota maansa kansainvälisestä asemasta. Ulkoiset paineet Kiinaa kohtaan ovat kuitenkin kasvaneet ja sisäinen poliittinen keskustelu aiheesta käy kuumana.
Väännössä Kiinan tulevaisuudesta liberaalit internationalistit ovat jäämässä alakynteen vahvaa valtiota kannattavan uusvasemmiston ja nettinationalistien epäpyhän allianssin edessä. Kiinan johtajavalinnat syksyllä 2012 näyttävät suuntaa.
Läpinäkyvyyden puuttuessa Kiinan oletetuista motiiveista ja tavoitteista on maan ulkopuolella helppo maalata uhkakuvia. Ne voivat kuitenkin huonosti käsiteltyinä muuttua vaarallisiksi, jos ne yhdistyvät historialliseen vääryyden tunteeseen.
Historiaa on Kiinassa käytetty ja käytetään edelleen ahkerasti sisäpolitiikan välineenä kouluopetuksessa, tiedotusvälineissä ja elokuvissa. Kansakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi sallitaan aika ajoin mielenosoituksia Japania tai länsimaita vastaan, jopa hyvien valtiollisten suhteiden kustannuksella.
Lähes kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, ettei ole kenellekään eduksi, jos maailma ajautuu takaisiin supervaltojen väliseen kyräilyn, epäluulon ja asevarustelun kierteeseen. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olevan ratkaisua siihen, miten epäsuotuisa kehityskulku estetään. Tilanteen ratkaisuksi esitetään tavanomaisesti kanssakäymisen, dialogin ja ymmärryksen lisäämistä.
Niinkin vakuuttava taho kuin Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger päätyy tuoreessa Kiina-kirjassaan On China puhumaan epämääräisesti Tyynenmeren yhteisön luomisesta vanhan Atlanttisen yhteisön mallin mukaan. Pitkän linjan Kiinan-tutkija Andrew Nathan tyrmää Foreign Affairs -lehteen kirjoittamassaan arvostelussa Kissingerin ajatuksen kuolleena syntyneeksi.
Vastaavasti kaikkiin EU:n ja Kiinan välisiin ongelmiin on ehdotettu standardivastaukseksi dialogin lisäämistä. Samaan aikaan EU ja Kiina ovat ajautuneet puhumaan toistensa ohi, mistä esimerkiksi sopii viime vuoden epäonnistunut EU:n ja Kiinan välinen huippukokous.
Valitettavasti ongelma ei ole vain ymmärryksen puute, vaan se, että osapuolet mieltävät intressinsä vastakkaisiksi eräissä keskeisissä kysymyksissä.
Ratkaisematta on esimerkiksi, voiko Yhdysvallat jatkaa roolissaan Itä-Aasianturvallisuuden takaajana ja lähettää laivastonsa alueelle edelleen vapaasti. Kun Kiinan talouskehittyynopeasti ja Yhdysvaltojen talouskärvistelee, intressiristiriitoja synnyttävät myös globaali kilpailu työpaikoista, markkinoista ja teknologisesta johtajuudesta.
Jos Gilpinin teoria nousevien ja hallitsevien suurvaltojen välisestä dynamiikasta on oikeassa, Kiina haastaa tulevina vuosina Yhdysvaltojen johtoaseman eri kentillä. Kansainvälisen politiikan suuri kysymys on, miten tämä vastakkainasettelu hoidetaan.
Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara