Lähi-idän palapeli etsii kokoajaa

Janne Hopsu

Lähi-idän rauhanprosessiin liittyy niin paljon aloitteita, tiekarttoja, kvartetteja ja erityislähettiläitä, ettei ku­kaan tunnu pysyvän perässä. Rauhanrakentaminen alkoi nykymuodossaan 1990-luvun alussa Madridin huippukokouksella ja Oslon rauhanprosessilla, joiden perus­teella on pyritty kahden valtion, Israelin ja Palestiinan, malliin.

Tähän mennessä keskenään erimieliset palestiinalaiset ovat saavuttaneet hailean, rajatun itsehallinnon. Israel on laajentanut siirtokuntiaan, ja kahden valtion malli on näyttänyt kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.

Kahden valtion idean rinnalle on palestiinalaisten keskuu­desta noussut vaihtoehtoja. Yhden ehdotuksen mukaan ny­kyinen Israel sekä Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet muodostaisivat Israelin valtion, jossa palestiinalaiset saisivat kaikki kansalais- ja muut oikeudet. Israelista tulisi virallisesti ei-juutalainen valtio. Ajatusta ei ole tuotu neuvottelupöytiin, mutta sillä on tukijansa palestiinalaisten poliittisten aktivistien ja vaikuttajien joukossa.

Merkittävä palestiinalaisvaikuttaja, Al-Qudsin yliopiston johtaja ja filosofian historian professori Sari Nusseibeh puoles­taan ehdottaa yhden valtion mallia, jossa palestiinalaiset saisi­vat muut paitsi poliittiset oikeudet, kunnes konflikti saadaan lopullisesti ratkaistuksi. Nusseibeh myöntää, että tämä olisi palestiinalaisille katkera pala – mutta toisaalta he voisivat liik­kua, hakea töitä ja ostaa omaisuutta mistä haluaisivat.

Israelissa yhden valtion mallit on tyrmätty. Israelin juutalais­väestö katsoo, että yksi valtio tarkoittaisi maan juutalaisen olemuksen katoamista. Yksittäisiä puoltoääniä on kuulunut oikealta: niiden mukaan yksi valtio sallisi juutalaisten asua Juu­deassa ja Samariassa eli Länsirannalla kansainvälisen yhteisön hyväksyminä, ilman nykyisen miehityksen varjoa.

Säilyttääkseen legitimiteettinsä palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas on vetänyt hihastaan kortin, joka hylkäisi jumiutuneetkahdenväliset neuvottelut ja palauttaisi konfliktin alkujuurilleen eli YK:hon. Yleiskokous jakoi Isolle-Britannialle mandaattina kuuluneen alueen 1940-luvun lopulla juutalaisten ja arabien kesken.

Abbas on sanonut vievänsä Palestiinan valtion itsenäisyys­julistuksen syyskuussa YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi, jos kahdenvälisissä neuvotteluissa ei viimein päästä asiaan. Lo­pullisesti valtion YK-jäsenyyden siunaa turvallisuusneuvosto, missä ainakin Israelin vankkumaton liittolainen Yhdysvallat vastustaa Abbasin hanketta.

Yhdysvaltojen painostuksen vuoksi Abbas onkin vihjannut pehmentävänsä kantaansa: Palestiinalle saattaisi tässä vaiheessa riittää valtion status ilman YK-jäsenyyttä. Siihen riittäisi yleis­kokouksen hyväksyntä, ja se antaisi uudelle valtiolle moraalista selkänojaa. Yleiskokouksen enemmistö lienee tämän takana, on­han moni valtio jo tunnustanut Palestiinan tai luvannut tukeaan.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu sanoo kannattavansa kahden valtion mallia mutta näyttää toimivan kaikin voimin sitä vastaan. Siirtokuntalaisten määrä kasvaa, ja aiempien pää­ministerien tavoin Netanjahu pitää Jerusalemia Israelin ikuisena ja jakamattomana pääkaupunkina.

Jos tai kun yleiskokous nostaa myöntyvästi kätensä uu­delle valtiolle, palestiinalaiset eivät herää ihmeellisesti uuteen maailmaan.

Israel miehittää yhä Länsirantaa ja valvoo Gazaa. Pattiti­lanne voisi sytyttää palestiinalaisten kolmannen intifadan eli kansannousun. Israel saattaisi katkaista yhteytensä palestiina­laishallintoon ja kiristää otettaan Länsirannasta.

Vaikka nykyinen rauhanpro­sessi näyttää lähestyvän loppuaan, varmaa on, ettei Lähi-idän konflikti ratkea tänäkään syksynä.

Kirjoittaja  on MTV3:n ulkomaantoimittaja.

Lue myös: Suomi korostaa Palestiinan kysymyksessä neuvottelutarvetta

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää