Lähi-idän rauhanprosessiin liittyy niin paljon aloitteita, tiekarttoja, kvartetteja ja erityislähettiläitä, ettei kukaan tunnu pysyvän perässä. Rauhanrakentaminen alkoi nykymuodossaan 1990-luvun alussa Madridin huippukokouksella ja Oslon rauhanprosessilla, joiden perusteella on pyritty kahden valtion, Israelin ja Palestiinan, malliin.
Tähän mennessä keskenään erimieliset palestiinalaiset ovat saavuttaneet hailean, rajatun itsehallinnon. Israel on laajentanut siirtokuntiaan, ja kahden valtion malli on näyttänyt kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.
Kahden valtion idean rinnalle on palestiinalaisten keskuudesta noussut vaihtoehtoja. Yhden ehdotuksen mukaan nykyinen Israel sekä Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet muodostaisivat Israelin valtion, jossa palestiinalaiset saisivat kaikki kansalais- ja muut oikeudet. Israelista tulisi virallisesti ei-juutalainen valtio. Ajatusta ei ole tuotu neuvottelupöytiin, mutta sillä on tukijansa palestiinalaisten poliittisten aktivistien ja vaikuttajien joukossa.
Merkittävä palestiinalaisvaikuttaja, Al-Qudsin yliopiston johtaja ja filosofian historian professori Sari Nusseibeh puolestaan ehdottaa yhden valtion mallia, jossa palestiinalaiset saisivat muut paitsi poliittiset oikeudet, kunnes konflikti saadaan lopullisesti ratkaistuksi. Nusseibeh myöntää, että tämä olisi palestiinalaisille katkera pala – mutta toisaalta he voisivat liikkua, hakea töitä ja ostaa omaisuutta mistä haluaisivat.
Israelissa yhden valtion mallit on tyrmätty. Israelin juutalaisväestö katsoo, että yksi valtio tarkoittaisi maan juutalaisen olemuksen katoamista. Yksittäisiä puoltoääniä on kuulunut oikealta: niiden mukaan yksi valtio sallisi juutalaisten asua Juudeassa ja Samariassa eli Länsirannalla kansainvälisen yhteisön hyväksyminä, ilman nykyisen miehityksen varjoa.
Säilyttääkseen legitimiteettinsä palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas on vetänyt hihastaan kortin, joka hylkäisi jumiutuneetkahdenväliset neuvottelut ja palauttaisi konfliktin alkujuurilleen eli YK:hon. Yleiskokous jakoi Isolle-Britannialle mandaattina kuuluneen alueen 1940-luvun lopulla juutalaisten ja arabien kesken.
Abbas on sanonut vievänsä Palestiinan valtion itsenäisyysjulistuksen syyskuussa YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi, jos kahdenvälisissä neuvotteluissa ei viimein päästä asiaan. Lopullisesti valtion YK-jäsenyyden siunaa turvallisuusneuvosto, missä ainakin Israelin vankkumaton liittolainen Yhdysvallat vastustaa Abbasin hanketta.
Yhdysvaltojen painostuksen vuoksi Abbas onkin vihjannut pehmentävänsä kantaansa: Palestiinalle saattaisi tässä vaiheessa riittää valtion status ilman YK-jäsenyyttä. Siihen riittäisi yleiskokouksen hyväksyntä, ja se antaisi uudelle valtiolle moraalista selkänojaa. Yleiskokouksen enemmistö lienee tämän takana, onhan moni valtio jo tunnustanut Palestiinan tai luvannut tukeaan.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu sanoo kannattavansa kahden valtion mallia mutta näyttää toimivan kaikin voimin sitä vastaan. Siirtokuntalaisten määrä kasvaa, ja aiempien pääministerien tavoin Netanjahu pitää Jerusalemia Israelin ikuisena ja jakamattomana pääkaupunkina.
Jos tai kun yleiskokous nostaa myöntyvästi kätensä uudelle valtiolle, palestiinalaiset eivät herää ihmeellisesti uuteen maailmaan.
Israel miehittää yhä Länsirantaa ja valvoo Gazaa. Pattitilanne voisi sytyttää palestiinalaisten kolmannen intifadan eli kansannousun. Israel saattaisi katkaista yhteytensä palestiinalaishallintoon ja kiristää otettaan Länsirannasta.
Vaikka nykyinen rauhanprosessi näyttää lähestyvän loppuaan, varmaa on, ettei Lähi-idän konflikti ratkea tänäkään syksynä.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.
Lue myös: Suomi korostaa Palestiinan kysymyksessä neuvottelutarvetta
Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara