Afganistanin kohtalonhetki

Ville Varjola

Pessimismi on valtaamassa alaa Afganistanissa. Uudelleen vahvistunut Taliban hyödyntää keskusvallan heikkoutta ja ISAF-joukkojen vähäisiä resursseja. Myös naapurimaa Pakistan on ajautumassa syvemmälle konfliktiin.

Viime kuukausien uutiset Afganistanista ovat olleet synkkiä. Sekä Nato-johtoinen ISAF-operaatio että Afganistanin poliisi ja armeija ovat kärsineet huomattavia tappioita. Etelä-Afganistan on siirtynyt pitkälti keskushallitusta vastustavan Taliban-liikkeen hallintaan, ja Afganistanin oopiumintuotanto on kasvanut ennennäkemättömän suureksi.

 
Miten tähän tilanteeseen on tultu?

Sisällissodan runnoman maan jälleenrakentaminen tiedettiin vaikeaksi. Mutta väliintulossa ja sen jälkihoidossa on tehty joukko ilmeisiä virheitä, joiden korjaaminen on osoittautunut vaikeaksi. Suurimpana ongelmana ovat olleet liian vähäiset sotilaalliset ja taloudelliset resurssit. Toisaalta maan uudistusprosessi on edennyt presidentti Hamid Karzain johdolla hitaammin kuin toivottiin. Lisäksi Afganistanin ongelmat ovat kietoutuneet alueellisiin ristiriitoihin. Etenkin sen suhde Pakistaniin ja Intiaan on ongelmallinen.

Yhdysvaltojen johtaman väliintulon perusajatuksena oli amerikkalaisten maajoukkojen käytön minimoiminen. USA joutui tukeutumaan liittolaisiinsa, eritoten tadžikkijohtoiseen Pohjoisen liittoon, jolle tarjottiin avokätisesti aseistusta ja muita voimavaroja.

Presidentti George W. Bushin hallinto suhtautui aluksi penseästi valtion jälleenrakennukseen, sillä se ei halunnut sitoa joukkojaan Afganistaniin. Yhdysvallat keskittyi terrorisminvastaiseen sotaansa ja tulevaan Irakin sotaan. Naton rooli jäi toissijaiseksi, ja sen toimialue rajattiin aluksi Kabulin ympäristöön. Seurauksena oli, että valtatyhjiön täyttivät erilaiset aseistetut joukkiot ja niiden johtajat.

Kun valta oli palautettu sotaherroille, ei vaihtoehtoja juuri enää ollut. Kosovosta ja Itä-Timorista poiketen YK päätti olla perustamatta omaa väliaikaishallintoaan Afganistaniin, tyytyen ”kevyen jalanjäljen” jättämiseen. Keskeisimpänä tavoitteena näytti olleen mahdollisimman pikainen vallansiirto afgaaneille, joiden otaksuttiin karsastavan miehitysvaltaa.

Jälleenrakennus ei kuitenkaan edistynyt toivotulla tavalla. Hallinnon toimintakyky oli heikko 25 vuoden sisällissodan jälkeen, ja jatkuva valtataistelu hallinnon sisällä vähensi sitä entisestään. Keskushallinnon valta rajoittui pitkälti Kabuliin, ja maaseudulla toteutetuista aseidenriisuntaohjelmista huolimatta afgaanit olivat edelleen sotapäälliköiden ja heidän pyssymiestensä armoilla.

 

Uudistukset viipyvät

Uuden alun mahdollisuus avautui Hamid Karzain voitettua presidentinvaalit vakuuttavalla ääntenenemmistöllä vuonna 2004. Uudistuslinja kuitenkin hävisi. Karzai päätti jatkaa varovaista linjaa, joka tukeutui entisiin sissijohtajiin, heimopäälliköihin ja heidän verkostoihinsa. Toisaalta ulkomaisen sotilaallisen ja taloudellisen tuen riittämättömyys jätti hänelle vain vähän liikkumatilaa.

Päätös osoittautui lyhytnäköiseksi, sillä suhdeverkostojen suosiminen instituutioiden kustannuksella ei johtanut poliittiseen vakauteen. Hallinnon avainpaikoille jäi lukuisa joukko ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneitä henkilöitä, joiden ammattitaito oli kyseenalainen. Koska sotaherrojen lonkerot ulottuvat kaikkialle, epäpätevistä ja korruptoituneista virkamiehistä on vaikea päästä eroon.

Vaikeimmin uudistettavaksi ovat osoittautuneet poliisivoimat. Sodan päätyttyä aseistetut joukkiot hajotettiin, ja monet niiden taistelijoista päätyivät poliiseiksi. Entisten sissien rekrytoiminen poliiseiksi on todettu huonoksi ratkaisuksi kaikkialla, eikä Afganistan ole ollut poikkeus. Poliisin väärinkäytökset ovat jatkuneet, mikä on ollut yksi syy Karzain kansansuosion hupenemiseen.

Maan johdon tasapainottelu verkostojen ja instituutioiden rakentamisen välillä olisi ollut helpompaa, jos valtion rakenteet olisivat olleet muuten kunnossa. Vaikka uuteen perustuslakiin kirjattiin demokratian periaatteet, itse hallintoon ei juurikaan koskettu, vaan kommunistiajoilta peräisin olevat rakenteet jätettiin pitkälti ennalleen. Niinpä ällistyttävä määrä parlamentteja ja valtuustoja toimii raskaan ja byrokraattisen hallintokoneistonrinnalla.

Lopputulos on kansalaisen kannalta epätyydyttävä varsinkin, kun kunnanvaltuustoja ja aluevaltuustoja ei ole vielä valittu. Kun paikallistason hallintoa ei juuri valvota, korruptio on yleistä. Paikallistasoa hallitsevatkin edelleen aseistetut joukkiot ja niiden johtajat.

Huolestuttavaa on ollut sekin, että Karzain hallinto on pyrkinyt heikentämään parlamentin asemaa etenkin kielteisellä suhtautumisellaan puoluelaitokseen. Hallituksen ja parlamentin suhteet ovatkin huonontuneet, mikä ei ole ainakaan parantanut hallituksen toimintakykyä.

 

Pakistanin rooli korostuu

Perustavanlaatuisin arviointivirhe koskee kuitenkin Pakistania. Yhdysvallat on tukenut sen sotilasjohtajaa, Pervez Musharrafia, jota se on pitänyt tärkeänä liittolaisena terrorisminvastaisessa sodassa. Samalla hänen politiikkansa seurauksena Taliban on voinut jatkaa taisteluaan Pakistanin puolelta rajaa, ja ääri-islamistien asema on selvästi voimistunut, etenkin maallistuneen opposition kustannuksella.

Pakistan alkoi tukea Taliban-liikettä voimallisesti vuonna 1994. Voimakkaamman Intian varjostama maa halusi turvata selustansa asettamalla Kabuliin ystävällismielisen hallituksen. Intiaa ja Afganistania on perinteisesti lähentänyt se, että molemmilla on rajariita Pakistanin kanssa.

Afganistanin puolella kiistan kohteena on maiden rajana toimiva Durand-linja, jota Kabul ei ole tunnustanut. Linja jakaa molemmissa maissa asuvat pataanit, joiden keskuudesta Afganistanin hallitsijat ovat miltei aina nousseet. Niinpä Afganistanin hallitukset ovat tukeneet Pakistanin puolen pataaninationalisteja. Islamabad on vastannut samalla mitalla tukemalla Afganistanin islamisteja.

Pakistan onkin voinut käyttää islamistiryhmiä Afganistanin ja Kashmirin konflikteissa tavoitteidensa ajamiseen. Islamisteista on ollut sotilashallituksille myös sisäpoliittista etua. Kenraalien ainoita varteenotettavia kilpailijoita ovat maltilliset ja sekulaarit puolueet, Pakistanin kansanpuolue (PPP, Pakistan Peoples Party) ja Pakistanin muslimiliiga (PML, Pakistan Muslim League). Islamistipuolueiden tukemisella on pyritty heikentämään maltillista oppositiota ja vahvistamaan sotilashallitusten kyseenalaista legitimiteettiä.

Niinpä Talibanin rippeiden paettua Afganistanista loppuvuonna 2001 liike saikin ryhmittyä rauhassa uudelleen Pakistanin pohjoisosissa, erityisesti Quettan ja Peshawarin kaupungeissa, joiden paikallishallintoa johtivat islamistipuolueet. Niissä Taliban saattoi nojautua jo olemassa oleviin rekrytointi- ja tukiverkostoihinsa, jotka Pakistan oli aikoinaan luonut Kashmirin ja Afganistanin konflikteja varten.

Samalla Pakistan hakeutui läheiseen turvallisuusyhteistyöhön Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa. Taliban jätettiin kuitenkin pitkälti rauhaan, ja toiminta suunnattiin al-Qaidaa vastaan. Tämä strategia ei kuitenkaan osoittautunut onnistuneeksi, vaan turvallisuusjoukot ajautuivat vähitellen avoimeen sotaan Talibanin kannattajien kanssa. Pakistan lähetti armeijan heimoalueille maaliskuussa 2004, ja sotatoimet jatkuivat aina kesäkuuhun 2006 saakka, jolloin solmittiin ”rauhansopimus” heimojen ja Pakistanin armeijan välillä.

Sopimuksen tarkoituksena oli lopettaa Talibanin soluttautuminen rajan yli Afganistaniin. Vastaavasti armeija vetäytyi heimoalueilta, jossa se ei ole perinteisesti ollut läsnä. Pakistanin heimoalueiden talibanisoituminen kuitenkin jatkui.

Kun aseistautuneet ääri-islamistit ottivat viime vuoden heinäkuussa haltuunsa pääkaupungissa Islamabadissa sijaitsevan Punaisen moskeijan, armeijan oli pakko ryhtyä toimiin. Moskeijan valtauksessa kuoli satoja. Itsemurhaiskut armeijaa vastaan kiihtyivät, ja hallituksen joukot lähetettiin takaisin Waziristaniin.

Kun Taliban on voinut toimia melko vapaasti Pakistanin puolella rajaa, Afganistanin turvallisuustilanne on heikentynyt dramaattisesti. Vielä vuonna 2005 suurinta osaa maasta saattoi pitää turvallisena. Nyt Taliban toimii miltei kaikissa Afganistanin maakunnissa.

Taliban ei kuitenkaan ole ainoa syypää levottomuuksiin. Monilla alueilla kyse on heimoristiriidoista, joiden taustalla voi olla esimerkiksi maanomistukseen tai huumekauppaan liittyviä kiistoja. Koska paikallishallinto on usein yhden ryhmittymän käsissä, kilpailevilla heimoilla on suuri houkutus liittoutua talibanien kanssa.

Liike hyötyy myös Afganistanin vaikeista sosiaalisista ongelmista. Maaseudulla maanomistajien ja heidän palkollistensa suhde muistuttaa joissain määrin feodaaliaikaa. Houkutus hakeutua talibanien riveihin on suuri etenkin, kun liike näyttäisi maksavan taistelijoilleen paremmin kuin hallitus omilleen. Talibanilla on tähän varaa, sillä se verottaa tuottavaa opiaattikauppaa.

Mutta Talibanilla on myös hallinnollinen ja sotilaallinen ydin, jonka tukijärjestelmät ovat Pakistanissa. Niiden ansiosta sillä huomattavia määriä sotamateriaalia, ja sen taistelijat ovat usein paremmin varustettuja ja koulutettuja kuin Afganistanin armeijan sotilaat ja poliisit.

Vaikka liike on epäsuosittu ja sen kärsimät tappiot ovat olleet karvaita, Taliban-liike ei ole suostunut neuvotteluihin. Liike uskoo voittavansa, sillä voittoon riittää pelkkä eloonjääminen. Historia on sikäli talibanien puolella, että ennen pitkää valloittajat ovat aina kyllästyneet vihamielisen maan miehittämiseen.

 

Tukea tarvitaan lisää

Keskeinen syy tilanteen kärjistymiseen on rauhanturvajoukkojen vähyys. Onnistuneissa rauhanturvaoperaatioissa sotilaita on tavallisesti tarvittu noin kaksi prosenttia väestöstä, mikä Afganistanin oloissa merkitsisi nykyisten resurssien nelinkertaistamista noin 600 000 mieheen.

Tällä hetkellä kansainvälisiä joukkoja on maassa noin 50 000 ja Afganistanin omia joukkoja noin 100 000. Lisäksi afgaanijoukkojen varustus ja koulutus ovat puutteellisia, mistä vastuu kuuluu etupäässä niiden länsimaisille tukijoille. Maa tarvitseekin lisää uskottavia, taistelukykyisiä Nato-joukkoja, joille on annettava entistä joustavammat voimankäytön säännöt. Maltillisten muslimimaiden sotilaallisesta panostuksesta olisi myös huomattavaa hyötyä.

Kansainvälinen yhteisö tarvitsee lisäksi yhtenäisempää strategiaa maan jälleenrakennukseen. Uudistuksia olisi tuettava nykyistä määrätietoisemmin. Ohjelmien olisi keskityttävä valtion keskeisimpiin instituutioihin ja rakenteisiin, jotka takaavat palvelujen saatavuuden ja antavat kansalaisille riittävät vaikutusmahdollisuudet. Afganistanin hallitus on saanut aikaan paljonkin, mutta erityisesti oikeuslaitoksen ja poliisivoimien toimintatapoja tulisi kehittää.

Lisäksi poliittinen tuki on ollut huonosti koordinoitua sekä Afganistanissa että sen naapurimaissa. Yhdysvallat taas on kärsinyt muiden, joskus ristiriitaisten tavoitteidensa ajamisesta. Irakin sota on vienyt voimavaroja, ja toisaalta Iranin painostaminen sen ydinaseohjelman vuoksi on saanut Teheranin tukemaan Talibania ja muita ääriryhmittymiä. USA:n keskittyminen terrorisminvastaiseen taisteluun on antanut Pakistanille mahdollisuuden jatkaa Talibanille myötämielistä politiikkaansa liian pitkään ilman poliittisia sanktioita.

YK:n mandaatti on ollut liian suppea, ja se on toimijana jäänyt Yhdysvaltojen varjoon. EU-maat taas ovat kärsineet unionin ulkopolitiikkaan sisäänrakennetuista ongelmista: toimijoita on liian paljon ja siksi myös vaikutusvalta on jäänyt vähäiseksi.

 

Alueelliset ongelmat ratkaistava

Afganistanin konfliktia ei saada päätökseen ilman alueellisten ongelmien ratkaisemista. Pakistanin on yhtäältä estettävä Talibanin toiminta alueellaan, suljettava sen rekrytointikanavina toimivat koraanikoulut, madrassat ja pidätettävä liikkeen johto. Toisaalta Pakistanin on taattava heimoalueiden pataaneille täydet kansalaisoikeudet, laadittava alueelle laajamittainen kehitysohjelma ja vältettävä liiallista voimankäyttöä. Siirtyminen siviilihallintoon, vapaiden vaalien järjestäminen ja sovun etsiminen Intian kanssa tukisivat näitä tavoitteita.

Valitettavasti syitä optimismiin ei juuri ole. Pakistania repivät uskonnolliset ja etniset ristiriidat. Ääriliikkeiden levittämä ideologia ja jihad-kulttuuri olivat alkaneet uhata jo Pakistanin omaakin olemassaoloa. Poliittinen kenttä on sekavassa tilassakansanpuolueen johtajan Benazir Bhutton joulukuisen murhan jälkeen. Musharraf näyttää keskittyvän oman hallintonsa pelastamiseen heikentämällä muita instituutioita, kuten oikeus- ja puoluelaitosta, sekä laillisin että vähemmän laillisin keinoin. Maan ainoa toimiva instituutio, asevoimat, ei sekään ole entisellään heimoalueilla kärsimiensä tappioiden jälkeen.

Vallanjako maallisen opposition kanssa olisi nykytilanteessa ilmeisen vaikeaa. Toisaalta vallassa roikkuminen poikkeuslakien, perusoikeuksien rajoittamisen ja vaalivilpin avulla ei myöskään näytä mahdolliselta. Ellei kurssi muutu, lähivuosina maa ajautuu kohti kuilun reunaa.

Mutta Afganistaninkin on toimittava. Sen olisi lopetettava pataaninationalismin kosiskelu ja tunnustettava Durand-linja. Kabulin on määrätietoisesti kehitettävä instituutioitaan kansanvaltaisempaan suuntaan ja nimitettävä avainasemiin uudistusmielisiä henkilöitä. Samalla sen on rajoitettava aseellisten joukkioiden ja niiden johtajien vaikutusvaltaa. Talibanin eteneminen voi saada monet paikallisjohtajat pohtimaan uskollisuuttaan uudelleen, ja heikot instituutiot, kuten poliisivoimat, voivat alkaa hajautua eri intressiryhmien puristuksessa.

Ensi vuonna järjestettävät presidentin- ja parlamenttivaalit merkitsevät vallan uusjakoa Kabulissa, mikä osaltaan heikentää hallinnon toimintakykyä ja lisää epävakautta. Usko koko valtion elinkelpoisuuteen voi alkaa horjua sekä Afganistanissa että läntisissä pääkaupungeissa. Joukkojen tai muiden resurssien vähentäminen epäilemättä kiihdyttäisi kaikkia näitä prosesseja.

Kun yhtälöön lisätään vielä Intia ja Iran ambitioineen, tilanteen kriittisyys olisi syytä tiedostaa. Afganistania, sen paremmin kuin Pakistaniakaan, ei ole vielä menetetty. Mutta ne ovat menetettävissä, mikäli länsimaat eivät pysty täyttämään lupauksiaan.