Velka voi tiivistää EU-rivejä

Katarina Sehm-Patomäki

Ajatukset sisältyvät Robert Mun­dellin valuuttaunioniteoriaan vuodelta 1961. Eurokriisin yhteydessä ne on taas nostettu esille.

Mundellin teoria antoi aikanaan ta­lousteoreettisen sisällön yhtenäistä Eu­rooppaa luoneelle poliittiselle projektille. Mundellin mukaan markkinavoimien näkymätön käsi kompensoisi valuut­taunionin ulkopuolisen šokin unionin sisäisillä resurssisiirroilla eli finanssipo­litiikan avulla.

Euroalueella ei kuitenkaan ole yh­tenäistä talouspolitiikkaa. Siksi euro on ollut syntymästään lähtien puolivalmis projekti.

Puutteelliset työkalut

Europrojekti on todistanut, että EU:n jäsenvaltiot eivät ole noudattaneet uni­onin niille asettamia velkaantumisrajoja. Itsesääntelyn epäonnistuminen ei kuiten­kaan johdu vain huonosti käyttäytyvistä jäsenmaista vaan myös europrojektin ra­kenteesta: valtioilta on otettu pois kaksi keskeistä talouspolitiikan työkalua, oh­jauskorot ja vaihtokurssit.

Toisaalta John Maynard Keynes va­roitti jo 1940-luvulla, melkein 20 vuotta ennen Mundellin artikkelia, että sopeut­tamisen taakka on maailmantaloudessa jätetty velallisten maiden kannettavaksi. Siksi alijäämämaiden vaihtotaseet heik­kenevät entisestään, aivan kuten kävi kehittyvien maiden ulkomaankaupan vaihtosuhteille 2000-luvulle asti.

Nyt maailmantalouden keskukset – ja alijäämät – siirtyvät. Euroalueella tä­mä näkyy jäsenten jakautumisena ali- ja ylijäämämaihin.

Europrojektissa siis yhdistyvät Mun­dellin teorian puutteellinen toteutus ja skenaariot, joista Keynes varoitti. Siksi euroalueen tulevaisuutta ei ratkaista pelkästään järjestämällä alijäämämaiden velkoja uudelleen. Velkataakkaa on myös vähennettävä.

Ketkä lähtevät?

Kysymys ei kuitenkaan ole vain euro­alueen yhtenäisen talouspolitiikan puut­teesta. Kriisit ovat osoituksia myös siitä, kuinka maailmanlaajuinen velkaantumi­nen siirtyy kehitysmaista kehittyneisiin maihin. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ennustaa, että vuoteen 2014 men­nessä rikkaiden maiden velat nousevat 100 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Edessämme on siis kaksi vaihtoeh­toa: entistä syvempi talouspoliittinen integraatio tai euroalueen hajoaminen.

Koska europrojektin tulevaisuus ny­kymuodossaan näyttää heikolta mutta poliittinen integraatiohalu edelleen on vahva, tämänhetkinen turbulenssi voi raivata tietä entistä syvemmälle integraa­tiolle, kohti yhtenäistä talouspolitiikkaa.

Toisaalta voi käydä niin, että euro­alueen kokoonpano muuttuu lähitulevai­suudessa. Eurosta irtaantuva tai irrotet­tava jäsenmaa voi olla joko alijäämämaa, jota muut jäsenmaat eivät halua tukea, tai ylijäämämaa, joka ei halua maksaa muiden alijäämistä.

Yksittäisen maan jäsenyyden katkai­semisella ei välttämättä olisi merkitystä koko euroalueen tulevaisuuden kannalta – eiväthän EU-järjestelmän turbulenssit 1990-luvun alussakaan tukahduttaneet integraatiopyrkimyksiä, päinvastoin. Yksittäiselle jäsenmaalle eurosta irtaan­tumisen merkitys sen sijaan olisi suuri.

Kun euroalueen tulevaisuutta hah­motellaan, päällimmäiseksi nousee ta­louspoliittinen koordinaatio. Tämän rinnalla pitää kehittää tapoja hoitaa valtioiden konkurssitilanteita – ellemme sitten halua jättäytyä Mundellin oletuk­seen varaan, jonka mukaan näkymätön käsi kompensoi valuuttaunionin ulko­puoliset šokit.

Kirjoittaja tutkii valtioiden velkaantumista RMIT Universityssa Melbournessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää