Lawrence Martin: Harperland. The Politics of Control. Viking Canada 2010, 320 s. Christian Nadeau: Rogue in Power. Why Stephen Harper is Remaking Canada by Stealth. Lorimer 2011, 160 s.
Kanada pääsee suomalaismediassa esiin useimmiten jääkiekon yhteydessä. Vaahteranlehtimaan politiikka jää meillä Yhdysvaltain varjoon.
Kanada pääsee suomalaismediassa esiin useimmiten jääkiekon yhteydessä. Vaahteranlehtimaan politiikka jää meillä Yhdysvaltain varjoon.
Kanadan pääministerinä helmikuusta 2006 lähtien toiminut Stephen Harper on mullistanut maan. Liberaalipuolueen pitkään dominoima Kanada on Harperin otteessa kääntänyt kurssiaan rajusti oikealle.
Vielä 2000-luvun alussa liberaalien valta-asema näytti raudanlujalta: liberaalit olivat voittaneet kolmet vaalit peräkkäin ja konservatiivit olivat hajonneet kahteen eri puolueeseen. Pinnan alla vaikutti kuitenkin useita seikkoja, jotka pelasivat konservatiivien pussiin.
Ikärakenteen muutos ja vuoden 2001 terrori-iskut ovat muokanneet yleistä asenneilmastoa kovemmaksi. Vuonna 2003 synnytetyssä uudessa konservatiivipuolueessa jyrkän linjan uuskonservatiivit pääsivät niskan päälle. Harper on johtanut puoluetta alusta asti.
Tärkeä taustatekijä on myös Kanadan maantieteellinen jakautuminen. Läntiset provinssit kokivat vuosikymmenien ajan tulleensa liberaalien ylenkatsomiksi, mikä nostatti lännen konservatiiveissa syvän katkeruuden. Harperin vahvinta tukialuetta on öljyvaroilla vaurastunut Alberta, joka on Kanadan oikeistolaisinta seutua.
Montrealin yliopistossa filosofian professorina toimiva Christian Nadeau tarkastelee Harperin toimia poliittisen filosofian näkökulmasta. Nadeaun mukaan Harperilla on hobbesilainen näkemys politiikasta: läpinäkyvyys, moniarvoisuus ja keskustelu ovat lähinnä ikäviä esteitä vallankäytölle.
Harperille politiikka on kuin sotaa, ja siksi kaikki keinot ovat sallittuja. Harper ei ole juuri osoittanut halukkuutta rauhanneuvotteluihin vaan lähinnä vihollistensa murskaamiseen. Kanadan johtavan laatulehden Globe and Mailin toimittaja Lawrence Martin katsoo taisteluhalukkuuden olevan syvällä pääministerin luonteessa. ”Nähdessään vyön Harper haluaa iskeä sen alle”, Martin kirjoittaa.
Harper tuntuu uskovan, että hyökkäys on paras puolustus. Jos oppositio tai media on pitänyt meteliä esiin nousseista kidutustapauksista Afganistanissa – josta Kanada veti sotilaansa pois tänä kesänä – Harper on vedonnut isänmaallisuuteen ja sättinyt kriitikoita siitä, etteivät nämä tue kanadalaisjoukkoja.
Martin kutsuu Harperin johtamistapaa ”yhden miehen demokratiaksi”. Pääministeri haluaa pitää kaikki langat käsissään eikä hyväksy alaisiltaan minkäänlaista sooloilua. Vastahankaan asettuneet virkamiehet ovat saaneet lähteä yksi toisensa jälkeen.
Journalistina Martin suhtautuu erityisen kriittisesti Harperin pyrkimyksiin hallita julkisuutta. Harper voitti vuoden 2006 vaalit kampanjoimalla avoimuuden ja vallankäytön läpinäkyvyyden puolesta, mutta koko valtakautensa ajan hän on turvautunut salailuun ja tiedon pimittämiseen. Mediaan Harperilla on suorastaan vihamielinen suhde, joka on saanut tragikoomisia piirteitä, kun pääministerin avustajat ovat paenneet toimittajia hotellin hätäuloskäyntien kautta.
Poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta kyseenalaisia ovat myös parlamentin istuntokauden keskeytykset, joita Harper on käyttänyt jo kahdesti kiemurrellakseen ulos tukalasta tilanteesta.
Harper ehti toimia reilun viiden vuoden ajan kahden vähemmistöhallituksen pääministerinä, kunnes sai kevään 2011 vaaleissa tavoittelemansa enemmistön. Harperin vihaamat liberaalit kärsivät murskatappion historiansa huonoimmalla tuloksella. Toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi liberaaleista vasemmalle sijoittuva New Democratic Party, joka vastaa lähinnä meikäläisiä sosiaalidemokraatteja.
Enemmistön turvin Harperilla on ainakin seuraavat neljä vuotta aikaa jatkaa ”Harperlandin” rakentamista. Nähtäväksi jää, onko vanhasta Kanadasta silloin enää mitään jäljellä.
Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara