EU:n ja Venäjän hukattu kumppanuus

Hiski Haukkala

EU:n ja Venäjän yhteistyö on odotuksiin nähden tuottanut sangen laihan sadon. Ongelmien syitä on haettava yhtäältä historiasta, toisaalta 1990-luvun virhearvioinneista. Jatkossa EU:lla ja Venäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin löytää toimiva suhde.

Vastakohta 1990-luvun alun tunnelmiin nähden on varsin jyrkkä – odotukset kumppanuudesta ja Venäjän asteittaisesta lähentymisestä ja etenkin taloudellisesta yhdentymisestä muuhun Eurooppaan eivät ole toteutuneet. Sen sijaan käsillä on nykyinen, alati väheneviä odotuksia henkivä ilmapiiri, jossa poliittiset kriisit näyttävät seuraavan toistaan.

Jotta nykysuhteen ongelmia voitaisiin paremmin ymmärtää, on luotava katse nykyhetken pintakuohujen sijaan taustalla vaikuttaviin syvempiin virtauksiin. Pitää katsoa EU:n ja Venäjän suhteen laajempaa historiallista kontekstia. Myös nykyisen ”strategisen kumppanuuden” alkuvuodet 1990-luvun alussa on syytä käydä läpi. Vasta tämän jälkeen voimme sanoa, mikä itse asiassa on mennyt vikaan ja mitä jatkossa EU:n ja Venäjän välillä tulee kenties tapahtumaan.

Ei uutta auringon alla

Kylmän sodan päättyminen ja sitä seurannut Neuvostoliiton hajoaminen kirvoittivat lännessä riemukkaita tulkintoja ajanjaksosta ja sen merkityksestä. Kenties parhaiten ajan hengen vangitsi amerikkalainen Francis Fukuyama, joka esitti tärkeimmät teesinsä kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa ihmiskunnan historiaa eteenpäin vieneen ideologisen kamppailun aika oli kommunismin kukistuttua tullut lopullisesti päätökseensä. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot punnittiin historian kuluessa ja ne havaittiin lännen liberaalien aatteiden edessä voimattomiksi. Edessä olisi paikoin vaikea, mutta lopulta vääjäämätön liberalismin voittokulku.

Sittemmin Fukuyaman teesien pätevyys on osoittautunut sangen kyseenalaiseksi. Liberaali demokratia ei ole saavuttanut lopullista läpimurtoaan, vaan on joutunut enenevässä määrin autoritaarisen valtiokapitalismin haasteen eteen. Venäjä on näyttänyt viime vuosina olevansa yhdessä Kiinan kanssa tämän rintaman johtovaltioita.

Neuvostoliitto voidaan mieltää itse asiassa poikkeukseksi Euroopan ja Venäjän välisessä, lähes 400-vuotisessa historiassa. Mutta etenkin Venäjän Eurooppasuhteen tiimoilta Fukuyama teki kenties myös toisen erheen: 1990-luvun alussa historian lopun sijaan viisaampaa olisi ollut puhua historian paluusta. Historia teki paluun siinä mielessä, että 70 vuotta kestänyt Neuvostoliitto voidaan mieltää itse asiassa poikkeukseksi Euroopan ja Venäjän välisessä, lähes 400-vuotisessa historiassa.

Suhteen nollapisteenä voidaan pitää kolmikymmenvuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa (1648), joka myös mielletään modernin kansainvälisen järjestelmän syntyhetkeksi. Olennaista on huomata, että muutama vuosikymmen tätä aiemmin Venäjän hallitsijoiksi kohonneita Romanoveja ei noteerattu rauhanteossa millään tavoin, sillä Venäjä ei vielä ollut osa eurooppalaista järjestelmää. Venäjän ulkopuolisuus heijastui myös siinä, että ortodoksista tsaaria ei ollut liitetty Vatikaanin ylläpitämään kristillisten hallitsijoiden rekisteriin. Venäjän muusta Euroopasta erottava kuilu oli siis pohjimmiltaan uskonnollinen ja kulttuurinen, nykyään sanottaisiin sivilisaatiollinen, eikä ainoastaan poliittinen ja taloudellinen.

Eräs tapa luonnehtia sittemmin seurannutta historiaa onkin, että jo lähtökohtaisesti laajemman eurooppalaisen järjestelmän laitamille ja siten poliittiseen periferiaan tuomittu Venäjä on toistuvasti pakotettu hakemaan rooliaan. Tarina on pitkä ja monipolvinen, eikä tarvitse tulla kerratuksi tässä yhteydessä. Olennaista on huomata, että vaikka Venäjän asema on vaihdellut radikaalisti, historiallisen jatkumon logiikka on pysynyt pitkälti ennallaan: Venäjä on joutunut hakemaan paikkaansa Euroopassa läntisten arvojen, käytäntöjen ja vallan puristuksessa – joko niitä haastaen tai niihin mukautumaan pyrkien. Juuri koskaan Venäjä ei ole kyennyt omista lähtökohdistaan muokkaamaan niitä toimijuuden ehtoja, joita sille on Euroopassa ja muualla maailmassa asetettu.

Kommunismin ja Neuvostoliiton kausi oli katkos tässä jatkumossa kahdessa suhteessa. Ensivaiheessa bolševikit pyrkivät sanoutumaan irti porvarillisena ja siten tuhoon tuomittuna pitämästään kansainvälisestä järjestelmästä. Myöhemmin Stalinin neuvokas ja häikäilemätön valtapolitiikka teki Neuvostoliitosta globaalin mahtitekijän, joka halutessaan olisi kyennyt tuhoamaan, ei vain tämän vihatun kansainvälisen järjestyksen, vaan kaiken inhimillisen elämän maapallolta. Näytti siltä, että Alexis de Tocquevillen 1800-luvulla esittämä ennustus Yhdysvalloista ja Venäjästä maailman kohtalon haltijoina oli tullut lihaksi.

Neuvostoliiton mahti oli kuitenkin illuusio. Taloudellisesti ja sotilaallisesti valtio oli savijaloilla huojuva jättiläinen, eikä kommunismi kyennyt tarjoamaan ideologisestikaan toimivaa vaihtoehtoa liberalismin periaatteille. Neuvostoliiton hajoaminen ja Jeltsinin Venäjän nousu osoittivat lopulta historiallisen häiriötilan ja katkoksen päättyneen. Venäjä palasi historialliselle radalleen osaksi laajempaa eurooppalaista yhteisöä. Samalla Venäjä itse hyväksyi pelin keskeisen hengen: sen olisi mukauduttava tiettyihin periaatteisiin tullakseen merkittäväksi toimijaksi.

Venäjän päätöstä selittää osaltaan sen moraalinen, poliittinen ja taloudellinen heikkouden tila. Vaihtoehtoja läntiselle tielle ei ollut näkyvissä. Mutta olisi väärin panna Venäjän 1990-luvun alun ratkaisuja yksinomaan heikkouden piikkiin – kuten venäläisessä debatissa tällä hetkellä pitkälti tehdään – sillä taustalla oli myös aivan aitoa idealismia siitä, että Venäjän vuosisatainen korpivaellus oli nyt tullut tiensä päähän ja maa liittyisi täysin rinnoin liberaalin sivilisaation valtavirtaan.

Oliko Jeltsin kännissa Korfulla?

Jatkossa tämä historiallinen tausta sekä kylmän sodan päättymisen jälkeisen ajan henki on syytä pitää visusti mielessä. Vain siten on mahdollista ymmärtää, mistä EU:n ja Venäjän välille 1990-luvun alussa solmitussa strategissa kumppanuudessa oli oikeastaan kyse, ja miksi tuo kunnianhimoinen ohjelma on ajautunut alati kasvaviin vaikeuksiin.

Ensivaiheessa Venäjän valinta oli läntinen ja se näkyi pyrkimyksenä hakea tiivistä institutionaalista yhteyttä länteen. Myös likeinen kumppanuus Euroopan unionin kanssa oli Venäjän toiveissa, vaikka sen nousua uuden Euroopan institutionaaliseksi sydämeksi ei Venäjäkään osannut vielä 1990-luvun alussa aavistaa.

Venäjän ja EU:n suhteet vakiinnutettiin Korfun saarella kesäkuussa 1994 solmitulla kumppanuus- ja yhteistyösopimuksella (Partnership and Cooperation Agreement, PCA). Jeltsin julisti, että EU tulee vielä huomaamaan kuinka hyvä ja lojaali kumppani Venäjä voi ja haluaa olla. Sopimukseen johtaneet neuvottelut olivat kuitenkin pitkät ja vaikeat, paikoin jopa katkerat. Myös sopimuksen toimeenpano on osoittautunut takkuiseksi. Oikeastaan kaikki sen keskeiset tavoitteet – syvenevä poliittinen dialogi, liberaalien arvojen vahvistaminen Venäjällä ja maan integroiminen eurooppalaiseen talousalueeseen – ovat ajautuneet pahoihin vaikeuksiin.

Mutta miksi PCA-sopimus on epäonnistunut? Oliko vika sangen kunnianhimoisissa tavoitteissa, ja jos oli, miksi niihin ylipäätään päädyttiin? Vastausta ei kannata etsiä väliotsikon kysymyksestä, sillä sattumalla tai hetken huumalla ei näyttäisi olleen juuri mitään tekemistä EU:n ja Venäjän suhteiden muotoutumisessa. Sen sijaan pääasiallinen syypää näyttäisi olevan Venäjä itse.

Tärkein syy kumppanuusneuvotteluiden pitkittymiseen oli Venäjän haluttomuus hyväksyä EU:n tarjoamia, liian vaatimattomina pidettyjä taloudellisia ja poliittisia porkkanoita. Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin EU:n oma käymistila 1990-luvun alussa: poliittista unionia ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa alettiin rakentaa, laajentumisesta neuvoteltiin ja Jugoslavian kriisiin mietittiin ratkaisuja. EU:n sisällä käydyissä keskusteluissa Venäjälle kaavailtiin huomattavasti vähemmän kunnianhimoista ja sitovaa sopimusta kuin millainen PCA:sta lopulta tuli. Tarkoituksena oli paremminkin päivittää vanhaa Neuvostoliiton peruja ollutta kauppa- ja yhteistyösopimusta, joka ei sisältänyt poliittisia tavoitteita eikä tiukkaa poliittista ehdollistamista.

Tämä ei kuitenkaan Venäjälle sopinut, vaan se halusi tiiviimpää kumppanuutta unionin kanssa. Erityisesti Venäjää tuntui kismittävän entisten Neuvostoliiton satelliittimaiden halu ja kyky uida unionin liiveihin. Venäjän jääräpäinen vaatimus yhtäläisestä kohtelusta muiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa, jotka kävivät omia EU-jäsenyyteen tähtääviä neuvottelujaan, johti lopulta huomattavan kunnianhimoiseen PCAsopimukseen.

Korkea kunnianhimo etenkin koskien vapaakauppa-alueen muodostamista tarkoitti, että pelin henki EU:n ja Venäjän välillä muuttui ratkaisevasti: löyhästä yhteistyöstä siirryttiin velvoittavamman integraation suuntaan. Muulla tavoin ei EU oman sisämarkkinalogiikkansa takia olisi voinut toimiakaan. Samalla poliittinen ehdollistaminen tuotiin mukaan peliin. Venäjä velvoitettiin harmonisoimaan lainsäädäntöään EU:n standardien mukaiseksi ja kunnioittamaan liberaaleja periaatteita myös muussa toiminnassa.

Venäjää ei kuitenkaan huiputettu tai alistettu laajentumislogiikan alaiseksi vastoin tahtoaan. Toisin kuin Venäjällä tällä hetkellä ajatellaan, kukaan ei käyttänyt Venäjän heikkoutta hyväkseen. Päinvastoin, Venäjä itse vaati päästä osalliseksi eurooppalaistumisen herkusta. Kun EU tähän viimein myöntyi, alkoi Venäjän oma sisäinen kurssi paradoksaalisesti kääntyä poispäin läntisestä suuntauksesta. Kumppanuuden tavoitteiden ja pelisääntöjen kyseenalaistaminen alkoi nostaa päätään Venäjän sisällä oikeastaan jo ennen kuin sopimus ehti tulla voimaan joulukuussa 1997.

Ongelmana eritahtisuus

Selitystä EU:n ja Venäjän ongelmille haetaan usein toimijoiden erilaisesta perusluonteesta. Tätä ei voida kiistää. Perustavaa laatua olevien – ja usein tyystin sovittamattomaksi katsottujen – arvoerojen sijaan hedelmällisempää on kuitenkin puhua EU:n ja Venäjän omien kehityskaarien eritahtisuudesta. Näin jätetään myös mahdollisuus muutokselle.

Venäjä on vuosisataisen imperiuminsa hajoamisen jälkimainingeissa ja ideologisessa tyhjiössä lilluva, omaa modernia kansallisvaltiotaan rakentava toimija, joka kehittää talouttaan ja yhteiskuntaansa pitkälti oman historiansa opetusten valossa. Venäjä korostaa voimakkaasti omaa historiallista erityisluonnettaan. Toisaalta se kaipaa takaisin neuvostoaikaiseen tunnustettuun valta-asemaan Euroopassa ja laajemminkin maailmassa. Sanalla sanoen Venäjä tempoo jälleen historiallisen haasteen edessä: miten ja millaisin ehdoin löytää oma paikka kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Kun tähän lisätään vielä Venäjällä 1990-luvulla vallinnut sisäinen kaoottisuus sekä taloudellinen ja poliittinen heikkous, ei liene suuri yllätys, että ainakin tällä hetkellä Venäjä hakee verrattain voimakasta eroa itsensä ja läntisten toimintamallien välille. Keskeistä on valtiosuvereniteetin korostaminen, vaatimus tasa-arvoisista suhteista, kansallisten etujen kunnioittamisesta ja hyötyjen tasaisesta jakautumisesta. Venäjä ei halua, että sen sisäiseen kehitykseen puututaan.

EU on puolestaan jälkimoderni toimija, joka hakee omaa kansainvälistä rooliaan ylikansallisia piirteitä saaneen taloudellisen ja poliittisen integraation kautta. Unioni ei näe asioita yhtä selkeänä nollasummapelinä kuin Venäjä. Toisaalta EU:n tilanne on lähtökohtaisesti toinen kuin Venäjän. Venäjän taistellessa Neuvostoliiton hajoamisen perinnön kanssa, on EU:n ja sen jäsenmaiden missiona syvenevä yhdentyminen. Venäjän tuskaillessa menetettyä valta-asemaansa EU:sta on kylmän sodan jälkeisellä kaudella muodostunut napa, jonka ympärille eurooppalainen järjestys on rakennettu. Se ei ole tottunut neuvottelemaan omista normeistaan ja arvoistaan, vaan on katsonut asiakseen niiden edelleen levittämisen.

Olisikin väärin väittää, kuten usein tehdään, että EU ei olisi kiinnostunut suvereniteetista. Unioni varjelee omaa autonomiaansa tarkasti ja kehittää toimijuuttaan jäsenmaiden yksittäisten suvereniteettien yhdistämisen kautta. Tähän kuvioon eivät ulkopuolisten vaatimukset tasa-arvoisista neuvotteluista istu. Etenkään jos vaateisiin kuuluu mahdollisuus vaikuttaa unionin sisäisiin prosesseihin, mitä Venäjä pyytää. Unioni toki perustuu ajatukselle suvereniteetin jakamisesta, mutta vain omien jäsentensä välillä. EU on itse asiassa varsin sensitiivinen autonomiastaan ulkopuolisia kohtaan.

Tällä hetkellä EU:n ja Venäjän välillä vallitsee likipitäen sovittamaton ristiriita, joka kumpuaa niiden eritahtisesta kehityksestä. Ongelmaa vakavoittavat toimijoiden erilaiset käsitykset tulevasta. Venäjä katsoo lunastaneensa jo pääsylipun ”hajottamalla” Neuvostoliiton ja ”vapauttamalla” maailman kommunismin ikeestä. Venäjä odotti pääsevänsä näiden ansioiden avulla paraatiovesta keskeiselle paikalle uudessa eurooppalaisessa arkkitehtuurissa.

EU:lle ja lännelle vuosi 1991 oli oikeastaan vain lähtölaukaus painopisteen siirtymiselle kohti liberaaleja arvoja. EU:n kannalta Venäjän vaatimus näkyvästä asemasta tarkoitti, että maa alistettaisiin unionin poliittisen ehdollistamisen periaatteille: vain liberaaleilla toimijoilla katsottiin olevan oikeus täyteen jäsenyyteen ”uudessa Euroopassa”. On vaikea nähdä, miten näistä lähtökohdista olisi edes parhaissa mahdollisissa olosuhteissa, saatika sitten nykyisissä, kyetty rakentamaan kukoistavaa kumppanuutta.

Kumppanuus on välttämätön

Eittämättä vikaa on ollut molemmissa osapuolissa. Venäjä ei ole halunnut seurata 1990-luvun alussa hetkellisesti omaksumaansa poliittista linjaa. EU:kaan ei ole kyennyt kehittämään yhteistä politiikkaa, joka tukisi johdonmukaisesti liberaalia kehitystä Venäjällä.

Mutta ellei nykyisenkaltaista ”strategisen kumppanuuden” -ohjelmaa olisi, tulisi se mitä pikimmin keksiä. Ei ole 1990-luvun alussa muotoillun vision vika, että edellytykset sen toteuttamiselle ovat olleet perin heikot. Matkan varrella ilmaantuneiden ongelmien jälkeenkin on selvää, että EU ja Venäjä tarvitsevat toisiaan kenties kipeämmin kuin koskaan aiemmin.

Venäjän merkitys EU:lle lepää pitkälti sen roolissa energian tuottajana, kasvavana markkina-alueena sekä maan kyvyssä toimia poliittisena vaa’ankielenä monissa tärkeissä kansainvälispoliittisissa kysymyksissä ilmastonmuutoksesta Iranin ydinohjelmaan. Tämä on laajalti ja toistuvasti tunnustettu EU:n piirissä. Toimiva kumppanuus Venäjän kanssa on Suuri Tavoite, mutta keinot sinne pääsemiseen ovat hukassa.

Toisin näyttäisi olevan Venäjän kohdalla. EU:hun suhtaudutaan vähättelevästi, jopa pilkallisesti. Unioni nähdään poliittisiin ongelmiin ja yli-innokkaaseen sääntelyyn tukehtumassa olevana sosialidemokraattisena projektina. Viime vuosien kovat öljy- ja kaasutulot ovat nostaneet Venäjän itsetunnon kohtuuttoman korkealle tasolle. Paikoin Venäjä kokee jo nyt olevansa taloudellisesti menestyneempi kuin EU. Esimerkiksi viime kuukausien turbulenssi kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla on johtanut Venäjällä sangen harhaiseen debattiin siitä, kuinka Moskovalle on nyt tarjolla tilaisuus nousta maailman rahamarkkinoiden uudeksi keskukseksi!

Vaikka Venäjällä onkin mennyt viime vuosina hyvin, niin matka maailman mahtavien joukkoon on vielä pitkä. Maa ei ole vielä noussut huipulle, vaan joutuu edelleen painimaan saman historiallisen haasteen kanssa kuin ennenkin. Keskeiset pelisäännöt tehdään edelleen ilman Moskovan merkittävää myötävaikutusta. Euroopassa Venäjän paukut eivät riitä esimerkiksi Kosovon itsenäistymisen estämiseen. Aasiassa Venäjä nähdään vain potentiaalisena kaasuputken alkupäänä, ei merkittävänä poliittisena tai taloudellisena tekijänä.

Lisäksi 2000-luvulla peli on paljon kovempaa kuin koskaan aiemmin, sillä peliareena on nyt aidosti globaali. Kilpailussa ovat mukana kaikki maapallon kolkat, etenkin vahvassa nousussa oleva Aasia. Lisäksi tapahtumien tempo on rajumpi kuin koskaan. Taloudelliset ja poliittiset syklit rientävät nopeammin ja innovaatioita ja uusia teknologioita syntyy nopeasti samalla kun kokonaisia teollisuudenhaaroja vajoaa unohduksiin. Pitkälti energia- ja raaka-ainevaroillaan porskuttava nyky-Venäjä ei ole globaalin kilpailun vaatimassa kuosissa.

Kolmanneksi Venäjän klassinen ilmansuunta, Eurooppa, tarjoaa aikaisempaa vaativamman ympäristön, johon sopeutua. Enää ei riitä, että kykenee sotilaallisella voimallaan raivaamaan itselleen tien keskeisiin salonkeihin. Nyt vastassa on institutionaalisesti ja normatiivisesti aivan uudenlaisella tavalla syventynyt ja yhdentynyt Eurooppa. Pääsylippu eturiviin lunastetaan osallistumalla ja jakamalla tietyt yhteiset pelisäännöt. Eurooppalaisena valtiona tämä tarkoittaa Venäjän kohdalla 1990-luvun alun liberaalin arvo- ja normipohjan hyväksymistä.

Tämä näyttää olevan omaan suvereniteettiinsa ja erityislaatuunsa takertuvalle Venäjälle lähes ylivoimaista. Aiemmin Venäjä on kyennyt vastaamaan haasteeseen valtavan sisäisen mobilisaation turvin: 1800-luvulla ja vielä 1900-luvulla suurvalta-asema oli mahdollista repiä kansan selkänahasta. Enää ei ole näin. Venäjän kansa on liian vähäväkinen ollakseen samanlainen reservi. Eikä kansojen kohtaloita enää ratkaista perinteisten vallan mittareiden avulla. Silti juuri näihin ominaisuuksiin Venäjä näyttäisi kaikkein tiukimmin takertuvan. Juuri muutakaan sillä ei ole tähän hätään käytettävissä. Päästäkseen aidosti ja kestävästi huipulle Venäjän talous ja yhteiskunta vaativat syvälle menevää modernisaatiota. Venäjä hakee nyt omaa viisastenkiveään kansallisten ohjelmien ja kansallisten taloudellisten klustereiden kehittämisestä. Surkuhupaisinta on, että sillä on ollut käytössään toimivaksi osoittautunut tiekartta oikeastaan koko kylmän sodan jälkeisen ajan: integraatio maailmantalouteen ja kumppanuus Euroopan unionin kanssa.

Venäjän tulisi voittaa eritahtisuus ja liittyä eurooppalaiseen integraatioon. Tämä ei tarkoita maan erityisluonteen katoamista tai liudentumista – eihän EU:n jäsenyyskään ole johtanut jäsenmaiden samanlaistumiseen, vaan yhteisten, jaettujen ja noudatettujen pelisääntöjen kehittämiseen. Juuri muuta ei Venäjältäkään ole syytä vaatia tai odottaa.

Unioni on ylivertainen modernisaation agentti, joka sekä haluaa että kykenee auttamaan Venäjää uudistumaan. Nykytilanteen poliittisista ongelmista huolimatta EU on edelleen paras mahdollinen kumppani Venäjälle. Unioni on ylivertainen modernisaation agentti, joka sekä haluaa että kykenee auttamaan Venäjää uudistumaan. EU:n oma historia ja jäsenyyden jatkuva magnetismi lähinaapurustossa osoittavat, että Euroopan integraatio ja sen arvopohja toimivat.

Globaali toimintaympäristö tarjoaa Venäjällekin vaihtoehtoja monissa ilmansuunnissa. Voisiko Venäjä valita sittenkin Kiinan? Periaatteessa kyllä, mutta ei vielä. Kiina ei ole vielä saavuttanut riittävää taloudellista ja poliittista asemaa kyetäkseen tarjoamaan vaihtoehdon Euroopalle. Eikä Venäjällä välttämättä ole aikaa odotella Kiinan nousua riittäväksi mahtitekijäksi. Venäjän oma etsikkoaika on nyt.

 EU:n kannalta tämä tarkoittaa ensi näkemältä sangen epätyydyttävää johtopäätöstä: ongelmista huolimatta sillä ei ole tarjota Venäjälle parempaakaan strategiaa kuin alkuperäisen politiikan jatkaminen ja kumppanuuden tuputtaminen. Siitä luopuminen vain ruokkisi Venäjän negatiivista kehitystä, eikä toisi merkittäviä hyötyjä ilmapiirin tai tulosten suhteen. Samalla toive kestävästi vauraasta, poliittisesti vakaasta ja liberaalisti suuntautuneesta Venäjästä olisi vaarassa. Siihen ei Euroopalla, Suomi mukaan lukien, yksinkertaisesti ole varaa.

Lue lisää:

Robert Legvold (toim.): Russian Foreign Policy in the Twenty-First Century and the Shadow of the Past. Columbia University Press 2007.
Järkälemäinen teos kokoaa yhteen Venäjän ulkopolitiikan, myös sen Eurooppa-suhteen, historiallisia taustoja ja nykykäytäntöjä.

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. WSOY 1992.
Edelleen lyömätön kuvaus EU:n ja Venäjän suhteeseenkin suuresti vaikuttaneesta ”ajan hengestä” 1990-luvun
alussa.

Ted Hopf (toim.): Russia’s European Choice. Palgrave Macmillan 2008.
Ulkopoliittisen instituutin samannimisen tutkimusprojektin loppuraportti, joka valottaa Venäjän Eurooppa-suhdetta
monelta kantilta.

Hiski Haukkala, Simon-Erik Ollus ja Lauri Tierala: Aika toimia: EU–Venäjä-suhteen kylmäkäynnistys. Eurooppalaisen Suomen Raportti 1/2008.
Ajantasainen kuvaus suhteen nykyhetken ja tulevaisuuden haasteista on luettavissa myös netissä:
http:// www.eurooppalainensuomi.fi/raportit/ES_0108.pdf

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää