Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kiinan vähemmistökansat nousivat kapinaan

Olympialaisiin valmistautuva Kiina on saanut kiusallista huomiota Tiibetissä nousseiden protestien vuoksi. Myös uiguurit haikailevat laajemman itsehallinnon perään. Kiinaa huolestuttaa, että jollekin vähemmistölle tehdyt myönnytykset voisivat laukaista dominoefektin.

Maailman katolla kuohuu. Helmikuun puolivälissä ja huhtikuun alussa Kiinan uutistoimistot kertoivat maan turvallisuusvoimien paljastaneen terrorihankkeita, joiden tähtäimessä olivat olympialaiset. Hankkeiden takana kerrottiin olevan uiguuriseparatistit.

Kahdeksanmiljoonaisen turkkilaissukuisen muslimikansan asuttaman Xinjiangin autonomisen alueen kommunistisen puolueen puheenjohtajan ja maakunnan kuvernöörin Wang Lequanin mukaan ”pahuuden voimat yrittävät olympialaisten alla hämätä maailmaa etnisyyden ja uskonnollisuuden varjolla”. Lequan lupasi hallituksen omaksuvan ensi-iskun periaatteen.

Terroristien lisäksi näihin ”pahuuden voimiin” lasketaan kaikki ne tahot, jotka Kiinan keskushallitus kokee legitimiteettinsä haastajiksi. Liikkeiden kirjo ulottuu etnisistä separatistiryhmistä ja ääriliikkeistä Falun Gong -lahkon kautta keskusvaltaa kritisoiviin ihmisoikeusaktivisteihin.

Tiibetin levottomuuksien alettua maaliskuussa Kiina julisti ”järjestyksen ja propagandan kansansodan” niin kutsuttua Dalai Laman klikkiä ja mieltään osoittavia tiibetiläismunkkeja vastaan. Tiibetin levottomuudet eivät olisi voineet tulla Beijingille huonompaan aikaan. Elokuussa olympialaisia isännöivä Kiina halusi antaa itsestään positiivisen kuvan modernina ja edistyksellisenä maana. Nuoteissa eivät olleet Tiibetin ja Xinjiangin levottomuudet, jotka ovat kiinnittäneet maailman huomion Kiinan kannalta vähemmän mairitteleviin kysymyksiin. Levottomuuksien taustoilta löytyy samoja piirteitä.

Kiinan huolena niin Xinjiangissa kuin Tiibetissäkin ovat etnisiin ja uskonnollisiin eroihin liittyvät vaaratekijät. Kiina on monikansallinen valtio, jossa elää 56 virallisesti tunnustettua etnistä vähemmistöä, jotka tosin muodostavat vain noin kymmenesosan koko maan väestöstä. Maantieteellisesti autonomiset alueet kattavat kuitenkin 64 prosenttia koko Kiinan pinta-alasta.

Autonomiset alueet ympäröivät vyön lailla valtaväestöön kuuluvien han-kiinalaisten kansoittamia alueita. Maan pohjoisosaa asuttavat mongolit, luoteisosaa uiguurit, lounaisosaa tiibetiläiset ja kaakkoisosaa joukko muita etnisiä vähemmistöjä. Nyt Kiinan johto on huolissaan maan läntisten osien uskollisuudesta keskusvaltaa kohtaan.

Julkisivun takaa löytyy myös toisenlainen todellisuus. Nyky-Kiina on ollut täysin tietoinen vähemmistöistään ja alleviivannutkin kommunistien valtaantulon jälkeen vuodesta 1949 lähtien vähemmistöpolitiikan merkitystä. 1950-luvulta lähtien maahan on luotu yliopistojen, kaaderikeskusten ja tutkimuslaitosten verkosto, jotka suosivat vähemmistökansojen edustajia ja tutkivat vähemmistökysymyksiä. Vähemmistöille on varattu myös tiettyjä vapauksia ja etuuksia, kuten löyhemmät pääsykriteerit korkeakouluihin tai oikeus pieneen opiskelustipendiin. Kulttuurisensitiivisyyttä osoittaa myös muslimien oikeus saada kouluissa ja tehtaissa erityisruokavalio. Julkisivun takaa löytyy myös toisenlainen todellisuus. Xinjiang, joka Tiibetin tavoin oli vuosisatojen ajan vain löyhästi osa Kiinaa, ehti julistautua vuonna 1933 itsenäiseksi Itä-Turkestaniksi, jonka elinikä jäi tosin vain vajaan vuoden pituiseksi. Kommunistit liittivät nykyisen Xinjiangin alueen Kiinaan kuitenkin vasta vuonna 1949, vuosi ennen Tiibetin miehitystä. Niin Xinjiangin kuin Tiibetinkin väestöt poikkeavat etnisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti Kiinan valtaväestöstä, hankiinalaisista.

Näistä eroista poliittisesti merkittävin on uiguurien ja tiibetiläisten uskonnollisuus: uiguurit ovat sufilaisia muslimeja ja tiibetiläiset erään buddhalaisuuden haaran, lamalaisuuden harjoittajia. Kommunistisessa Kiinassa tämä on tarkoittanut toisen luokan kansalaisten asemaa ja keskushallinnon syvää epäluuloisuutta heitä kohtaan. Kummallakin alueella muistellaan haikeasti menetettyä itsenäisyyden aikaa.

Kiina kokee uskonnot uhkana

Kiinalle uiguurien ja tiibetiläisten haaveet itsenäisyydestä ovat punainen vaate, ja jo vaatimuksia laajemmasta autonomiasta pidetään hyvin epäilyttävinä. Kiinalaiset perustelevat vastustusta kolmella eri tavalla.

Reformistien mukaan Kiinalla on kehitysmissio, pyrkimys tuoda nämä takapajuiset kansantasavallan osat nykyaikaan. Lähtökohtana tässä ajattelussa on voimakas keskus vastaan periferia -asetelma, jossa ”sivistyksen” keskuksia ovat pääkaupunki Beijing ja Shanghai. Reformistien lähtökohtana onkin han-kiinalaisten isällinen velvollisuus kehittää periferiaa sen tiellä sivistykseen. Uuden junayhteyden rakentaminen Qinghain provinssista Tiibetiin oli tästä hyvä esimerkki. Kiina onkin ohjannut alueille varoja ja toivoo nousevan elintason voittavan tiibetiläisten ja uiguurien ”sydämet ja mielet” puolelleen.

Toinen argumentaatio on turvallisuuspoliittinen: Jos Kiina ei olisi Tiibetissä ja Xinjiangissa, joku muu suurvalta hyödyntäisi valtatyhjiötä. Kolmannen perustelun mukaan Tiibet ja Xinjiang ovat harvaanasuttuja takamaita, joilla han-kiinalaisille on tarjolla uusia mahdollisuuksia ja elintilaa. Lisäksi Xinjiangissa on merkittäviä kaasu- ja öljyvaroja, joita Kiina tarvitsee taloutensa pyörittämiseen.

Vaikka kiinalainen kehitys toisikin lisää mukavuuksia tiibetiläisille tai uiguureille, ei se ole monen mielestä tervetullutta. Lhasassa vihaisten väkijoukkojen raivo purkautui erityisesti islaminuskoisia hui-kiinalaisia kauppiaita ja siirtolaisia vastaan. Taustalla tälle vihanpidolle on tiibetiläisten ja hui-kiinalaisten taloudellinen eriarvoisuus. Tämä johtuu pitkälti erilaisista kulttuurisista arvostuksista – tiibetiläiset ovat pitäneet kaupankäyntiä ”alhaisena” ja tiibetiläisille sopimattomana, kun taas hui-kiinalaiset ovat arvostaneet kauppaa ja vaurastuneet sen avulla. Myös alueille muuttavat han-kiinalaiset koetaan uhaksi alueiden alkuperäiskulttuurille niin Xinjiangissa kuin Tiibetissäkin.

Dalai Lama on syyttänyt Kiinaa ”kulttuurisesta kansanmurhasta” Tiibetissä. Aseena käytetään muun muassa han-kiinalaisten asuttamista vähemmistöalueille. Münchenissä istuva Uiguurien maailmanjärjestö on syyttänyt Kiinaa saman strategian soveltamisesta Xinjiangissa – uiguurit kokevat, että heitä ajetaan hankiinalaisten voimakkaan muuttoaallon seurauksena yhä ahtaammalle. Lisäksi uskonnon harjoittaminen on tarkkaan valvottua ja säädeltyä.

Kiina on muuttunut sitten Maon kauden kiivaimman kommunistisen ateismin, mutta todellinen uskonnonvapaus on vielä kaukana. Kommunistinen puolue pelkää sen legitimiteetin kärsivän, jos tietyn väestöryhmän korkein auktoriteetti, oli se sitten Allah, Buddha tai Jumala, on tuonpuoleisessa. Tämän vuoksi Kiinan johto on omaksunut tiukan valvonnan linjan. Erityisesti islaminuskoisten uiguurien pelätään olevan hyvä kasvualusta politisoituneelle islamille.

Juuri hengellisen liikkumatilan rajoittaminen on ollut niin Tiibetissä kuin Xinjiangissa jatkuvan tyytymättömyyden lähde. Kiina on muun muassa kieltänyt Dalai Laman kuvien esittämisen ja hallussapidon. Levottomuuksien alettua Kiina on pakottanut munkkeja ottamaan osaa ”isänmaalliseen kasvatukseen”, jossa osallistujien on kiellettävä hengellinen johtajansa Dalai Lama.

Islaminuskoisille uiguureille Kiina on asettanut alaikärajan pyhiinvaellukselle Mekkaan. Kiina pelkää nuorten tuovan matkaltaan kumouksellisia islamilaisia ajatuksia, kuten käsitteen maailmanlaajuisesta rajattomasta muslimien yhteisöstä, ummasta. Kiina kieltää opiskelijoita ja puolueen jäseniä harjoittamasta uskoaan ja valvoo tiukasti uskonoppineita.

Strategia on kuitenkin johtanut päinvastaiseen lopputulokseen kuin mitä Beijing on toivonut. Keskusvallan puuttuminen uskonnollisiin asioihin on nähty vähemmistökansoihin kohdistuvana alistamisena. Nykylinja vieraannuttaa vähemmistöjä ja vahvistaa heidän kokemaa erillisyyden tunnetta valtaväestöstä.

Pelkona dominoefekti

Pelko etnisten tai uskonnollisten separatistiliikkeiden noususta on ohjannut myös Kiinan ulkopolitiikkaa. Kiinan voimakasta lähialuepolitiikkaa Keski-Aasian islaminuskoisissa entisissä neuvostotasavalloissa on ohjannut paitsi energia- ja talouspoliittiset intressit, niin myös halu sitoa naapurimaat Kiinalle myötämieliseen turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön. Ei liene sattumaa, että Shanghain yhteistyöjärjestön yhteisissä sotaharjoituksissa on simuloitu juuri separatististerrorististen hyökkäyksien torjuntaa.

Tiivistynyt taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö on ajanut myös Kiinan naapurimaissa maanpaossa elävät uiguuriyhteisöt ahdinkoon. Esimerkiksi Kazakstan on rajoittanut uiguurijärjestöjen toimintaa ja karkottanut uiguuripakolaisia takaisin Kiinaan. Yhteistyökumppani Pakistan on myös palauttanut opiskelemaan tulleita musliminuorukaisia Kiinaan.

Dalai Lama on toistuvasti vakuuttanut Tiibetin olevan kuitenkin osa Kiinaa. Kiinan keskushallinto pelkää, että myönnytykset voisivat käynnistää dominoefektin ja johtaa muidenkin vähemmistöryhmien vaatimuksiin autonomian laajentamisesta. Pelko estää Kiinaa myös keskustelemasta vakavasti Dalai Laman kanssa Tiibetin autonomian laajentamisesta. Osapuolet ovat neuvotelleet Tiibetin kysymyksestä vuodesta 2002 lähtien, mutta ilman tuloksia. Tiibetiläiset ovat luopuneet itsenäisyysvaatimuksestaan, mutta vaativat todellista autonomiaa tiibetiläisen identiteetin, kulttuurin ja uskonnon suojelemiseksi. Dalai Lama on toistuvasti vakuuttanut Tiibetin olevan kuitenkin osa Kiinaa.

Xinjiangin uiguurien ongelmana on Dalai Laman kaltaisen kansainvälisesti tunnustetun johtajan puute. Kiina on kieltäytynyt keskustelemasta maanpaossa elävien uiguurijohtajien kanssa syyttäen näitä Itä-Turkestanin islamilaisen liikkeen (ETIM) terroristeiksi. Nykyisessä terrorismin vastaisen sodan maailmanpoliittisessa kontekstissa Kiinan on helppo perustella kovia otteitaan yhteisellä taistelulla terrorismia vastaan.

Kiina on saanut Yhdysvallat listaamaan Itä-Turkestanin islamilaisen liikkeen osaksi al-Qaidan terroristiverkostoa, vaikka osa tutkijakunnasta ja ihmisoikeusjärjestöistä epäilee koko liikettä Kiinan mielikuvituksen tuotteeksi, jonka avulla uiguureja yritetään mustamaalata. Kiina voi olla mielissään siitä, että lännessä harva on valmis puolustamaan muslimiuskoisten uiguurien oikeuksia.

Uiguurien ja tiibetiläisten autonomiahaaveiden kuoppaamisessa Beijingin strategiana on ajan peluu. Kiina toivoo, että viimeistään nykyisen Dalai Laman kuolema saattaa pisteen Tiibetin ongelmalle, koska sen myötä tiibetiläiset menettävät kansainvälisesti arvostetun ja karismaattisen puolestapuhujan. Tässä piilee kuitenkin myös riski: Dalai Laman kuoleman jälkeen Kiina joutuu neuvottelemaan uuden Dalai Laman (joka on valittaessa vasta lapsi) sijaan tämän neuvonantajien kanssa. Samaan aikaan nykyistä Dalai Lamaa radikaalimmat voimat saattavat saada jalansijan Tiibetissä.

Han-kiinalaisten muuttoliike Tiibetiin ja Xinjiangiin kiinalaistaa näitä alueita hitaasti, mutta varmasti. Xinjiangin muslimit sen enempää kuin tiibetiläisetkään eivät ennen ole kokeneet itseään vähemmistöiksi, miljardin han-kiinalaisen joukkoon häviäväksi kansanryhmäksi, sillä he ovat vuosisatojen ajan kuuluneet paikalliseen valtaväestöön. Kun tilanne muuttuu, kapinaliekki voi leimahtaa, kuten nyt Tiibetissä.

Tässä mielessä Kiinan etujen mukaista olisi hillitä kaupungistumista ja maan sisäistä muuttoliikettä. Kiinan ei pitäisi nyt sortua Neuvostoliiton virheisiin, kuten kommunistisen puolueen valtaähkyn ruokkimaan korruptioon ja huonoon hallintoon, mikä lisäsi neuvostotasavaltojen väestön tyytymättömyyttä. Jos Kiina pystyy välttämään pahimmat ongelmat, sen asemaa ylikansallisena suurvaltana on vaikea horjuttaa, eikä tiibetiläisten, uiguurien tai muiden vähemmistökansojen autonomia- ja itsenäisyyshaaveilla ole juurikaan mahdollisuuksia toteutua.