Verkostojen valtio

Vadim Kononenko

Sosiologi Manuel Castellsin kuvaama verkostojen valta selittää osaltaan, miksi Venäjän valtio pysyy pystyssä ilmeisestä tehottomuudestaan huolimatta.

Venäjän politiikka ja yhteiskunta ovat pysyvässä epäjärjestyksen tilassa. Julkilausutut tavoitteet poikkeavat melkoisesti saavu­tetuista lopputuloksista. Retoriikan ja käytännön välillä on iso kuilu.

Kommunismin romahduksesta saakka Venäjän johtajat ovat pyrkineet luomaan järjestystä ja rakentamaan tehokkaan ja vahvan valtiokoneiston. Saavutetut tulokset eivät kuitenkaan ole kummoisia. Esimerkiksi korruptio on syventynyt koko 2000-luvun, vaikka presidentti Dmitri Medvedev ja hänen edeltäjänsä Vladimir Putin ovat pyrki­neet selättämään ongelman.

Maailmanpankin tuoreen raportin mukaan valtionhallinnon tehottomuus, korruptio ja nepotismi ovat vaikeuttaneet ja hidastaneet Venäjän talouden elpymistä vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä.

Vallitsevasta epäjärjestyksestä huo­limatta valtio on selvinnyt kahdesta pit­kittyneestä sodasta omalla maaperällään Tšetšeniassa, kahdesta talouskriisistä ja erinäisistä teollisista katastrofeista, terrori-iskuista sekä onnettomuuksista, joita on yhdistänyt pöyristyttävä kuolon­uhrien määrä ja viranomaisten heikko toimintakyky.

Miten Venäjän poliittinen järjestelmä on kaikkien näiden vaiheiden läpi pys­tynyt säilyttämään legitimiteettinsä ja omat asemansa?

Kysymykseen voidaan vastata selvit­tämällä, miten asiat ylipäätään saadaan Venäjällä hoidetuiksi. Valtiollisista insti­tuutioista on heikkouksiensa vuoksi vain vähän hyötyä tehtävien hoitamisessa.

Sen sijaan erilaiset intressiryhmät ja verkostot ovat miehittäneet Venäjän valtionhallinnon kaikki tasot omilla edustajillaan. Ne viestivät, että valtio on riippumaton ja voimakas, mutta kont­rolloivat samalla itse kaikkia tärkeitä päätöksiä. Voimakkaimmat ryhmitty­mät hallitsevat talouselämän strategi­sia sektoreita, kaasuyhtiö Gazpromia ja valtion öljy-yhtiö Rosneftia. Myös sotateollisuus, liikenne ja viestintä ovat ryhmien hallinnassa.

Epävirallisten ryhmittymien ja muo­dollisten instituutioiden välille on synty­nyt viime vuosikymmeninä eräänlainen symbioosi. Yhteiskunnallisen eliitin ver­kostot ovat soluttautuneet siinä määrin valtionlaitoksiin omien etujensa ajami seksi, että ne sulautuvat yhteen valtion kanssa – niistä on tullut valtio. Tällaista verkostojen ja instituutioiden yhdistel­mää voidaan kutsua verkostovaltioksi.

Verkostovaltiossa valtioinstituutiot kärsivät kroonisesta heikkoudesta ja py­syvät alisteisina verkostoille. Valtiosta on jäljellä vain ranka, mutta verkostot pitä­vät sitä pinnalla omiin tarkoituksiinsa.

Ihanteena suurvalta

Verkostot kytkevät toisiinsa yksilöitä ja ryhmiä, joilla on yhteinen tavoite, iden­titeetti tai johtaja. Venäjällä eliittiryhmät identifioivat itsensä ilmiselvästi osaksi valtiota: avainvirastoissa työskentelevät vallanpitäjät pitävät itseään valtiolaitok­sen vartijoina.

Kaasuyhtiö Gazpromin aktiivisuus Euroopassa tarjoaa esimerkin verkos­tojen vallankäytöstä yritysmaailmassa. Osana hankintaohjelmaansa Gazprom osti Serbiasta helmikuussa 2008 valtion öljynjalostusyhtiön Naftna Industrija Srbijen. Venäläinen energiajätti ehdotti osana sopimusta, että Serbia osallistuisi South Stream -kaasuputken mittavaan rakennusprojektiin. Putken on tarkoitus kuljettaa venäläistä kaasua Mustaltame­reltä Bulgarian läpi Etelä-Eurooppaan.

Valtaosa läntisistä tiedotusvälineistä tulkitsi kaupan Venäjän poliittiseksi tueksi Serbialle Kosovon kysymyksessä. Asia voi kuitenkin olla myös päinvastoin. Gazprom saattoi hyödyntää poliittista tilannetta oman strategiansa edistämi­seen lisäämällä omistuksiinsa uuden pa­lan eurooppalaista energiajärjestelmää.

Ulkopolitiikka on ymmärretty pe­rinteisesti valtion keinoksi määritellä paikkansa maailmassa. Tässä tapauk­sessa ulkopolitiikasta saattoi olla vain diplomaattinen verho, jolla kotimaan valtaapitävät peittelevät omien etujensa ajamista.

Onko valtiosta siis tullut Venäjällä pelkkä peitetarina eliitin verkostoille? Onko valtiota edes olemassa, vai onko se vain PR-ammattilaisten rakentama tuote, jolla pidetään kotimaan kansalaisten ja lännen silmissä yllä mielikuvaa vahvasta Venäjästä?

Ei aivan niinkään. Ensinnäkin valtion merkitys on tärkeä koko Venäjän eliitille.

Kukaan ei halua puhua Venäjän ro­mahduksesta. Mitä heikommaksi ja on­gelmaisemmaksi valtio on muuttunut, sitä äänekkäämmin on vaadittu vahvaa valtiota. Valtaosa venäläisistä vaalii aja­tusta suurvallasta – velikaja deržava – ei­kä hallitseva eliitti tai älymystö tee tässä poikkeusta.

Toiseksi valtio tai ainakin puhe sen merkityksestä on käyttökelpoinen väli­ne, kun valtaapitävien verkosto haluaa suojella omaa oikeuttaan valtaan tai mo­bilisoida väestöä yhteisen asian taakse. Tämä selittää osaltaan, miksi Medvedev on omaksunut presidenttikaudellaan saman valtiollisen retoriikan, jota Putin hyödynsi omalla kaudellaan.

Yhdessä ensimmäisistä linjapuheis­taan Medvedev käsitteli valtion toimi­vuutta ja nosti korruption esiin Venäjän kehityksen suurimpana esteenä. Venäjän kansan on helppo yhtyä valtiokeskeisiin mielikuviin. Niihin liittyy kuitenkin pe­rustavanlaatuinen paradoksi: mielipide­mittausten mukaan väestön luottamus hallitukseen ja valtion instituutioihin on nollassa, mutta samaan aikaan voi­makasta ja yhtenäistä valtiota halutaan tukea horjumatta.

Uuden ajan hallinto

Venäjän verkostovaltion tulevaisuus näyttää ristiriitaiselta. Verkostot eivät noudata oikeusvaltion periaatteita ja pyrkivät pikemminkin säilyttämään ase­mansa nykyisellään kuin uudistamaan valtiota. Toisaalta eliitin verkostojen on korvattava tavalla tai toisella valtiojär­jestelmän tehottomuus.

Kiinnostavaa on, että verkostojen merkitys on noussut esiin myös läntisessä yhteiskuntatieteellisessä ajattelussa. Kirjassaan Information Age (1998) so­siologi Manuel Castells painotti, kuinka tiedonvaihdosta on tullut vallankäytössä keskeistä. Kaikkein voimakkaimpia toi­mijoita tietoyhteiskunnassa ovat erilaiset verkostot. Castellsin avauksesta saakka monet kommentaattorit ovat ennusta­neet muodollisten valtioinstituutioiden heikentymistä ja verkostopohjaisen politiikan nousua.

Brittiläinen historioitsija Niall Fergu­son kirjoitti viime huhtikuussa Prospect-lehdessä, että verkostoista on tullut uu­den teknologian ansiosta parempi tapa hallita kuin perinteisestä ylhäältä alas suuntautuvista valtiollisista malleista.

Venäjällä verkostot ovat jo parikym­mentä vuotta sitten syrjäyttäneet valtion. Hyvä uutinen on, että Venäjä voi välttää katastrofin, vaikka maahan ei koskaan syntyisi vahvoja valtiollisia instituu­tioita. Verkostot huolehtivat edelleen yhteiskunnan toiminnoista ja takaavat valtion edustajina väestön toimeentulolle jonkinlaiset edellytykset.

Vielä Venäjän valtiolliselle tarinalle tuskin silti voi kirjoittaa näin onnellista loppua. Oikeusvaltio, moniarvoisuus ja investoinnit ovat menestyksellisen ver­kostovallan osatekijöitä. Venäjän valtiol­lisilta verkostoilta puuttuvat ne kaikki. Vallan solmukohdissa ei ole vapaamie­lisiä ajattelijoita tai sosiaalisia yrittäjiä vaan vanhan polven autoritaarisia joh­tajia ja suurliikemiehiä.

On mahdollista, että esiin nousee uuden sukupolven venäläisiä johtajia, jotka ovat rakentaneet verkostonsa valtiollisen järjestelmän ulkopuolella, kaukana Gazpromista ja Kremlistä. Verkostojen keskinäiset suhteet ja kil­pailu vaikutusvallasta ja varallisuudesta jatkuvat silti.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää