Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Tosipohjainen jännäri varjotaloudesta

Nicholas Shaxson: Treasure Islands. Tax Havens and the Men who Stole the World. Bodley Head 2011, 336 s.

Vuonna 2007 Kiinaan investoivat eniten piskuiset Brittiläiset Neitsytsaaret ja Hongkong. Suorista sijoituksista Intiaan peräti 43 prosenttia tuli reilun miljoonan asukkaan afrikkalaiselta saarivaltiolta Mauritiukselta. Tilastokummajaiset johtuvat veroparatiiseista.

Tilastokummajaiset johtuvat veroparatiiseista: sijoitukset Kiinaan ja Intiaan on kanavoitu kirjanpidollisesti lilliputtivaltioiden kautta verosyistä, ja Caymansaarten yritykset ovat olemassa lähinnä paperilla. Esimerkit ovat brittiläisen taloustoimittajanNicholas Shaxsonin kirjasta Treasure Islands. Se on ensimmäinen yleistajuinen perusteos veroparatiiseista ja ilmestyy nyt myös suomeksi.

Shaxsonin kirjoitustyyli on niin värikäs, että perusteellista tietokirjaa lukee kuin pamflettia. Shaxson kutsuu veroparatiiseja ”pääomien liikkuvuutta kiihdyttäviksi superliukastusvoiteiksi”.

Teosta voi nimittää myös tositapahtumiin perustuvaksi trilleriksi, niin hiuksia nostattavia osa kuvatuista tapahtumista on. Esimerkiksi käy se, kuinka lehmien ja moskiittojen kansoittamalla Caymansaarilla 1960-luvun lopussa yhtäkkiä säädettiin ensimmäiset veroparatiisilait.

Shaxsonin mielestä kyse oli siitä, että Britannian rahoitusala rakensi toisen maailmansodan jälkeen hämähäkinseittiä muistuttavan veroparatiisiverkoston vanhan siirtomaaimperiumin pohjalle. Rakennustyö alkoi Englannin kanaalisaarista, eteni Karibialle ja lopulta muun muassa Hongkongiin.

Veroparatiisien pankkisalaisuuslakien ja kirjanpitosääntöjen ansiosta monikansallisten suuryritysten voitot voidaan siirtää matalan tai nollaverotuksen maihin ja kulut korkean verotuksen maihin. Tämän sinänsä laillisen siirtohinnoittelun väärinkäytön takia kehitysmaat menettävät nykyisin enemmän verotuloja kuin saavat kehitysapua.

Shaxson perustelee salaliittoteoriamaiset väitteensä muun muassa Britannian kansallisarkistosta löytyneillä lähteillä ja lukuisilla kirjaa varten tekemillään haastatteluilla.

Arkistojen mukaan Britannian valtiovarainministeriö ja erityisesti veroviranomaiset olivat aikanaan huolissaan veroparatiisien rakentamisesta. Englannin pankki ei kuitenkaan halunnut puuttua asiaan vaan jopa kannusti kehitystä.

Shaxsonin mukaan pankki oli käytännössä Lontoon rahoitusmaailman eli Cityn käsikassara. Cityn rahoituslaitokset ovat hänen mukaansa edelleen verkoston keskiössä: esimerkiksi Jerseyn saarelle tehdyt talletukset eivät jää saarelle vaan päätyvät Cityyn.

Shaxson myös tyypittelee veroparatiiseja. Siinä missä vanhoissa eurooppalaisissa veroparatiiseissa, kuten Sveitsissä, on kyse omaisuudenhoidosta, verosuunnittelusta ja veronkierrosta, uusien amerikkalaisten ja brittiläisten veroparatiisien houkuttimena on säätelyn olemattomuus. Sitä Shaxson tuntuu pitävän jopa suurempana ongelmana kuin valtioilta karkaavia verotuloja, koska säätelemättömyys on johtanut moraalikatoon: pankit ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä voi päästää kaatumaan.

Esimerkiksi pankkien vakavaraisuussäännöt eivät ole koskeneet veroparatiiseissa toimivia tytäryhtiöitä. Tämä on osaltaan johtanut holtittomaan lainaamiseen ja velkaantumiseen. Globaalit rahoitusmarkkinat ovat sen vuoksi paisuneet monikymmenkertaisiksi verrattuna reaalitalouteen eli maailmassa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoon.

Veroparatiisien salaisuuslait ovat avanneet mahdollisuuden riskien kasaantumiseen kenenkään huomaamatta. Shaxsonin mukaan kaikki viime vuosikymmenten suuret yllätyskonkurssit ja rahoitusalan skandaalit – esimerkiksi Enron, Bernie Madoffin pyramidihuijaus ja Lehman Brothers – ovat liittyneet vahvasti veroparatiiseihin.

Veroparatiisit eivät Shaxsonin mukaan kuitenkaan aiheuttaneet talouskriisiä. Ne vain loivat sille otollisen kasvuympäristön.

Ulkopolitiikka 3/2011