Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Ruhtinas rauhaa rakentamassa

Dennis J. D. Sandole: Peacebuilding. Polity 2011, 176 s.

Maailma on muuttunut, ja machiavellistinen realismi tulisi korvata "uudella realismilla", jossa globaali yhteistyö on jokaisen maansa etua ajattelevan hallitsijan tavoite, argumentoi professori Dennis J. D. Sandole teoksessaan Peacebuilding.

Ruhtinas-teoksen (1532) kirjoittajaa Niccolò Machiavellia pidetään kansainvälisten suhteiden realistisen koulukunnan oppi-isänä. Machiavellismi antoi aihetta myöhemmälle voimapolitiikalle, jossa suhtaudutaan kyynisesti ylikansallisiin instituutioihin ja korostetaan kansallista etua valtioiden yhteistyön sijaan.

Maailma on kuitenkin muuttunut, ja machiavellistinen realismi tulisi korvata ”uudella realismilla”, jossa globaali yhteistyö on jokaisen maansa etua ajattelevan hallitsijan tavoite. Näin argumentoi yhdysvaltalaisen George Mason -yliopiston professori Dennis J. D. Sandole teoksessaan Peacebuilding.

Peacebuilding on oppi- ja ohjekirja konfliktien parissa työskenteleville. Sandole esittää teorioita tutkijoille, tarkistuslistoja vallanpitäjille ja käytännön neuvoja konfliktinratkaisun ammattilaisille. Kompaktiin kokoon pakattu moniulotteisuus tekee kirjasta uuvuttavan, ja tiiviydessään kirja alkaa muistuttaa hakuteosta. Teorian ja käytännön vuoropuhelu toimii kuitenkin tasapainoisesti, ja Sandole kirjoittaa uskottavasti niin akateemisesti kuin päivänpoliittisestikin.

Sandolen mukaan valtioiden keskinäisriippuvuus on uudessa maailmanjärjestyksessä niin voimakas, että kansallisvaltiot eivät enää menesty omaa etuaan ajamalla. Kosmopoliittisen konfliktinratkaisun lähtökohta on ymmärtää, että globaali ja kansallinen etu ovat yhtä.

Yksittäisten valtioiden intressejä painottavassa maailmanjärjestyksessä konflikteja on hoidettu lyhytnäköisesti pelkkinä oireina. Sen sijaan kosmopoliittisessa uudessa realismissa konfliktit pyritään tunnistamaan jo ennen niiden leimahtamista. Tähän tarkoitukseen Sandole esittelee kehittämänsä kolmen pilarin mallin, jonka avulla konflikti voidaan ehkäistä, rajoittaa tai ratkaista erilaisia tarkistuslistoja ja toimintamalleja seuraamalla.

Ensimmäiseen pilariin kuuluu konfliktin osapuolten, heidän tavoitteidensa ja keinovalikoimiensa tunnistaminen. Toisessa pilarissa kartoitetaan konfliktin syyt ja kolmannessa määritellään välittäjäosapuolet, esimerkiksi se, kuka toimii välittäjänä tai konfliktinratkaisijana. Malli painottaa monipuolisuuden ja monitieteisyyden merkitystä rauhanrakentajan toiminnassa.

Sandole osoittaa esimerkein, että vain uusien instituutioiden tai ylhäältä alas suuntautuvan demokratisoimisen varaan rakentuva konfliktinratkaisu ei ole kestävää, koska siinä ei puututa rakenteiden alla piileviin ongelmiin. Parempi konfliktinratkaisu vaatii aikaa, rahaa ja rahoittajiensa kärsivällisyyttä. Sandole nostaa varoittavaksi esimerkiksi Makedoniassa toimineen UNPREPED-operaation, jonka tavoitteena oli ennaltaehkäisevä konfliktinratkaisu – mutta jonka ennenaikainen lopettaminen muutti kytevän konfliktin roihuavaksi.

Sandolen malli yhdistää konfliktinratkaisun teorian aiempien konfliktien analyysiin. Kirjoittaja esimerkiksi vertaa toisiinsa Britannian silloisen pääministerin Tony Blairin viisautta olla provosoitumatta Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n pommi-iskuista Pohjois-Irlannin rauhanprosessin herkässä vaiheessa ja Yhdysvaltain entisen presidentin George W. Bushin kyvyttömyyttä ymmärtää Israelin ja Palestiinan konfliktin nyansseja. Vertauksilla on kuitenkin ongelmansa, ja vaikka Sandole korostaa politiikan kompleksisuutta, ei hän itse ota sitä aina huomioon.

Mielenkiintoista on, että Sandolelta sataa kehuja Euroopan integraation rauhaa rakentaville saavutuksille. Sandole pitää Euroopan integraatiota mallina uudelle kosmopoliittiselle, ikuista rauhaa kohti kurottavalle maailmanjärjestykselle, joka on ensiaskel kohti globaalia demokratioiden unionia.

Ulkopolitiikka 3/2011