Rauhanvälityksen opas ruotsalaisittain

Isak Svensson & Peter Wallensteen: The Go-Between. Jan Eliasson and the Styles of Mediation. The United States Institute of Peace 2010, 169 s.

Raimo Väyrynen

Ruotsalaistutkijat Isak Svensson ja Peter Wallensteen ovat kirjoittaneet ruotsalaisen rauhanvälittäjän Jan Eliassonin kokemusten perusteella kirjan siitä, kuinka rauhanvälityksessä (epä)onnistutaan.

Rauhanvälitys on viime aikoina nous­sut muotiteemaksi: Pohjoismaiden neuvostossa ehdotettiin äskettäin rau­hanvälitysinstituutin perustamisesta, ja Suomea on kaavailtu rauhanvälityksen suurvallaksi.

Välittäjiksi ei pienistä maista kuiten­kaan kutsuta hallituksia vaan kokeneita yksilöitä, kuten Elisabeth Rehn äskettäin totesi. Siksi suurvallan käsite ontuu, vaikka kansallisilla toimilla voidaankin vahvistaa menestyksekkään rauhanvälit­tämisen edellytyksiä.

Lukuisat pohjoismaalaiset ovat an­sioituneet kansainvälisessä rauhanvä­littämisessä. Martti Ahtisaari on tässä joukossa eturivissä, mutta luetteloon voi­daan lisätä myös esimerkiksi ruotsalainen Olof Palme, joka välitti neuvotteluja Irakin ja Iranin sodan aikaan 1980-luvun alussa, norjalainen Johan Jörgen Holst, joka oli mukana Lähi-idän kriisin Oslon sopimuksen neuvotteluissa, ja jo mainittu Elisabeth Rehn, joka on hoitanut lukui­sia tehtäviä muun muassa Liberiassa ja entisessä Jugoslaviassa.

RuotsalaisdiplomaattiJan Eliasson kuuluu tähän rauhanvälittäjien ryhmään. Hän on tehnyt merkittävän uran Ruotsin ulkoministeriön valtiosihteerinä, ulkomi­nisterinä, YK:n humanitaaristen asioiden alipääsihteerinä ja YK:n yleiskokouksen puheenjohtajana.

Ansioituneet ruotsalaistutkijat Isak Svensson ja Peter Wallensteen ovat ame­rikkalaisella rahoituksella kirjoittaneet Eliassonin kokemusten perusteella kirjan siitä, kuinka rauhanvälityksessä (epä)-onnistutaan. Tekijät toimivat Uppsalan yliopiston rauhan- ja konfliktintutki­muslaitoksessa, missä Eliasson on jo pari vuosikymmentä luennoinut rauhanväli­tyksestä ja konfliktinratkaisusta.

Kirja pohjautuu Eliassonin toimin­taan kuudessa eri kriisissä. Vuosina 1980–86 hän toimi Olof Palmen avus­tajana Iranin ja Irakin sodan ratkaisu­yrityksissä ja vuosina 1988–91 YK:n pääsihteerin erityisedustajana samaisessa konfliktissa. YK:n humanitaaristen asioi­den alipääsihteerinä 1990-luvun alussa Eliasson oli mukana ratkaisemassa Bang­ladeshin ja Burman pakolaisongelmaa ja varmistamassa Etelä-Sudaniin suunna­tun avun perillemenoa.

Eliasson palasi Sudaniin vuosina 2007–2008 toimiessaan YK:n pääsihtee­rin erityisedustajana Darfurissa. Lisäksi hän toimi 1990-luvun puolivälissä Ety­jin puolesta puheenjohtajana Minskin ryhmässä, joka etsi ratkaisua Vuoristo- Karabahin konfliktiin.

Vaikka tapaukset ovat luonteeltaan ja mittasuhteiltaan erilaisia, kirjoittajat etsivät yleispäteviä vastauksia muuta­man analyyttisen linssin avulla. He tar­kastelevat, kuinka rauhanvälittäjä saa tehtävän ja mandaatin, kuinka konfliktin luonne diagnosoidaan, mitä instrument­teja välitystoiminnassa käytetään ja mis­sä laajemmassa poliittisessa kontekstissa rauhaa välitetään.

Kirjoittajat esittävät kymmenen suositusta siitä, kuinka rauhaa voidaan välittää onnistuneesti. Heidän mukaan­sa välittäjän tulee ensinnäkin päästä vaikuttamaan neuvottelumandaattinsa laatimiseen. Toiseksi välitystoiminnalla täytyy olla toimeksiantajan ja muiden osallistujien tuki, ja neuvottelujen osal­listujien määrä tulee pitää niin rajalli­sena, että suoran dialogin mahdollisuus säilyy.

Välittäjän täytyy ottaa huomioon myös, että neuvotteluosapuolet ovat harvoin yhtenäisiä. Hänen on puhuttava myös osapuolten sisäisten ryhmien kans­sa. Lopulta välittäjän tulee olla valmis hyväksymään erilaisia lopputuloksia, jos osapuolet pääsevät niistä yhteisymmär­rykseen.

Tekijät tuntevat perusteellisesti alan tieteellisen kirjallisuuden. Vaikka Elias­sonin toimintaa eritelläänkin myötäsu­kaisesti, analyyttinen ote nostaa kirjan perinteisen ystäväkirjan yläpuolelle. Eliassonin rauhanvälitystyötä peilataan laajempaan rauhanvälitystä koskevaan kontekstiin.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää