Demokratiaa voidellaan valheilla

John Mearsheimer: Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. University Press 2011, 160 s.

Hiski Haukkala

Perinteisesti kansainvälinen politiikka on mielletty viidakoksi, jossa pelin henkenä on kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuudestaan.

Perinteisesti kansainvälinen politiik­ka on mielletty viidakoksi, jossa pe­lin henkenä on kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuu­destaan. Totuudella ei ole nähty olevan paljon arvoa, kun kaikenlainen viekkaus ja kavaluus ovat sallittuja Machiavellin hengessä. Ei olekaan yllättävää, että John Mearsheimer, eräs politiikan tutkimuk­sen johtavista realisteista, on valinnut uusimman kirjansa aiheeksi valehtelun kansainvälisessä politiikassa.

Realistisen kauhukakaran roolistaan nauttiva Mearsheimer suhtautuu valhei­siin lähtökohtaisen myönteisesti: kansal­linen etu voi toisinaan vaatia valehtelua. Valheita tarvitaan todellisten aikeiden tai oman heikkouden salaamiseen, turvalli­suutta uhkaavien vaarojen välttämiseen ja kansan valmisteluun johtajien välttä­mättömiksi katsomiin sotiin.

Tästä lähtökohdasta huolimatta kan­sainvälinen politiikka on Mearsheimerin mukaan käytännössä yllättävän rehtiä toimintaa. Hänen on suorastaan vaikeaa löytää selkeitä esimerkkejä valtioiden vä­lisistä valheista. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee lähtökohtainen epäluulo. Valtiot eivät luota toisiinsa, joten ne ovat alati varuillaan valheiden ja petoksen varalta.

Sama ei kuitenkaan päde sisäpoli­tiikkaan, jossa kansalaiset usein luotta­vat johtajiinsa. Tämä tarjoaa johtajille tilaisuuksia valehteluun. Lisäksi etenkin demokratioissa johtajat joutuvat vastaa­maan ulkopoliittisiin kysymyksiin, joi­hin he eivät aina voi vastata rehellisesti – muuten he paljastaisivat aikeensa tai asemansa liian aikaisin muille, mahdol­lisesti vihamielisille valtioille.

Paradoksaalista on, että eniten val­heisiin joutuvat turvautumaan nimen­omaan demokraattiset johtajat. Sisäpo­litiikassa kerrotut valheet, totuuden ker­tomatta jättämiset ja faktojen vääristely ovat öljyä, jolla demokratiat voitelevat ulkopolitiikkaansa.

Mearsheimerin mukaan valheista ei kuitenkaan aina ole hyötyä. Kan­sainvälisessä politiikassa valheista jää usein kiinni, mikä on kiusallista mutta ei välttämättä vakavaa; valehteluhan on lähtökohtaisesti hyväksyttyä. Yhden valtion toistuva valehtelu voi kuitenkin vähentää muiden valtioiden halua yhteis­työhön valehtelijan kanssa. Valehtelu syö valtioiden välistä sosiaalista pääomaa.

Joskus valheista on suoranaista ulkopoliittista haittaa. Hyvä esimerkki on Nikita Hruštšovin valehtelu Neu­vostoliiton ohjuskyvyistä 1950-luvulla. Valheet johtivat Yhdysvaltain ja Neu­vostoliiton varustelukilpailuun, vaikka Neuvostoliitto olisi halunnut keskittää voimansa talouden ja yhteiskunnan ke­hittämiseen. Vaikka Mearsheimer ei sitä sanokaan, Hruštšovin valheista voidaan vetää suora yhteys Neuvostoliiton ha­joamiseen 1990-luvun alussa. Valheiden kantomatka voi olla yllättävän pitkä.

Myös sisäpoliittisesti valheet voivat olla tuhoisia, vaikka niitä joudutaan ker­tomaan etenkin demokratioissa. Valheet rikkovat demokraattisia periaatteita, syövyttävät yhteiskunnallista ilmapii­riä ja vähentävät luottamusta. Johtajien valehtelu voi myös estää avoimen ja rehellisen poliittisen keskustelun, mikä saattaa johtaa katastrofaalisiin virheisiin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Esi­merkiksi kelpaa Irakin uhkan liioittelu Yhdysvalloissa Irakin sodan alla.

Mearsheimer pitää valheita lähtö­kohtaisesti hyväksyttävinä, koska hän kohottaa kansallisen edun kategoriseksi imperatiiviksi, joka oikeuttaa myös val­heen. Kansallinen etu ei kuitenkaan ole ongelmaton käsite, vaan riippuu tulkin­noista ja määritelmistä. Tässä on Mearsheimerin kirjan suurin heikkous. Teos on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen kaikille, joita kiinnostaa ”totuus valeh­telusta kansainvälisessä politiikassa”, kuten kirjan alaotsikko lupaa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää