Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Demokratiaa voidellaan valheilla

John Mearsheimer: Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. University Press 2011, 160 s.

Hiski Haukkala

Perinteisesti kansainvälinen politiikka on mielletty viidakoksi, jossa pelin henkenä on kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuudestaan.

Perinteisesti kansainvälinen politiik­ka on mielletty viidakoksi, jossa pe­lin henkenä on kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuu­destaan. Totuudella ei ole nähty olevan paljon arvoa, kun kaikenlainen viekkaus ja kavaluus ovat sallittuja Machiavellin hengessä. Ei olekaan yllättävää, että John Mearsheimer, eräs politiikan tutkimuk­sen johtavista realisteista, on valinnut uusimman kirjansa aiheeksi valehtelun kansainvälisessä politiikassa.

Realistisen kauhukakaran roolistaan nauttiva Mearsheimer suhtautuu valhei­siin lähtökohtaisen myönteisesti: kansal­linen etu voi toisinaan vaatia valehtelua. Valheita tarvitaan todellisten aikeiden tai oman heikkouden salaamiseen, turvalli­suutta uhkaavien vaarojen välttämiseen ja kansan valmisteluun johtajien välttä­mättömiksi katsomiin sotiin.

Tästä lähtökohdasta huolimatta kan­sainvälinen politiikka on Mearsheimerin mukaan käytännössä yllättävän rehtiä toimintaa. Hänen on suorastaan vaikeaa löytää selkeitä esimerkkejä valtioiden vä­lisistä valheista. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee lähtökohtainen epäluulo. Valtiot eivät luota toisiinsa, joten ne ovat alati varuillaan valheiden ja petoksen varalta.

Sama ei kuitenkaan päde sisäpoli­tiikkaan, jossa kansalaiset usein luotta­vat johtajiinsa. Tämä tarjoaa johtajille tilaisuuksia valehteluun. Lisäksi etenkin demokratioissa johtajat joutuvat vastaa­maan ulkopoliittisiin kysymyksiin, joi­hin he eivät aina voi vastata rehellisesti – muuten he paljastaisivat aikeensa tai asemansa liian aikaisin muille, mahdol­lisesti vihamielisille valtioille.

Paradoksaalista on, että eniten val­heisiin joutuvat turvautumaan nimen­omaan demokraattiset johtajat. Sisäpo­litiikassa kerrotut valheet, totuuden ker­tomatta jättämiset ja faktojen vääristely ovat öljyä, jolla demokratiat voitelevat ulkopolitiikkaansa.

Mearsheimerin mukaan valheista ei kuitenkaan aina ole hyötyä. Kan­sainvälisessä politiikassa valheista jää usein kiinni, mikä on kiusallista mutta ei välttämättä vakavaa; valehteluhan on lähtökohtaisesti hyväksyttyä. Yhden valtion toistuva valehtelu voi kuitenkin vähentää muiden valtioiden halua yhteis­työhön valehtelijan kanssa. Valehtelu syö valtioiden välistä sosiaalista pääomaa.

Joskus valheista on suoranaista ulkopoliittista haittaa. Hyvä esimerkki on Nikita Hruštšovin valehtelu Neu­vostoliiton ohjuskyvyistä 1950-luvulla. Valheet johtivat Yhdysvaltain ja Neu­vostoliiton varustelukilpailuun, vaikka Neuvostoliitto olisi halunnut keskittää voimansa talouden ja yhteiskunnan ke­hittämiseen. Vaikka Mearsheimer ei sitä sanokaan, Hruštšovin valheista voidaan vetää suora yhteys Neuvostoliiton ha­joamiseen 1990-luvun alussa. Valheiden kantomatka voi olla yllättävän pitkä.

Myös sisäpoliittisesti valheet voivat olla tuhoisia, vaikka niitä joudutaan ker­tomaan etenkin demokratioissa. Valheet rikkovat demokraattisia periaatteita, syövyttävät yhteiskunnallista ilmapii­riä ja vähentävät luottamusta. Johtajien valehtelu voi myös estää avoimen ja rehellisen poliittisen keskustelun, mikä saattaa johtaa katastrofaalisiin virheisiin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Esi­merkiksi kelpaa Irakin uhkan liioittelu Yhdysvalloissa Irakin sodan alla.

Mearsheimer pitää valheita lähtö­kohtaisesti hyväksyttävinä, koska hän kohottaa kansallisen edun kategoriseksi imperatiiviksi, joka oikeuttaa myös val­heen. Kansallinen etu ei kuitenkaan ole ongelmaton käsite, vaan riippuu tulkin­noista ja määritelmistä. Tässä on Mearsheimerin kirjan suurin heikkous. Teos on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen kaikille, joita kiinnostaa ”totuus valeh­telusta kansainvälisessä politiikassa”, kuten kirjan alaotsikko lupaa.

 
Ulkopolitiikka 3/2011

Askel eteenpäin, toinen taakse

Joonas Pörsti/UP

Suomi korostaa Palestiinan kysymyksessä neuvottelutarvetta

Juha Mäkinen/UP

Suomesta puuttuu keskustelukulttuuri

Erkki Pennanen

Epäluulon kierre

Mikael Mattlin

Talouskriisin alta paljastuu uusi maailmanjärjestys

Teija Tiilikainen

Vihreä valta väistyy

Juha Mäkinen/UP

Lähi-idän palapeli etsii kokoajaa

Janne Hopsu

Euroopan rasismi rehottaa

Heta Muurinen

Velka voi tiivistää EU-rivejä

Katarina Sehm-Patomäki

Yhden miehen demokratia

Juha Mäkinen/UP

Leo Riski: Saksa joutuu yhä syvemmälle Eurooppaan

Anna-Kaisa Hiltunen

Kapinaan!

Niina Sarkonen

Kuninkaalliset sotajoukot

Juha Mäkinen

Vallan ja kaupan meri

Lauri Seppälä

Kehitysyhteistyön nousevat tähdet

Joonas Pörsti/UP

Amerikka meni rikki

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Jättiläiset horjuvat

Joonas Pörsti

Intia varustautuu Kiinan pelossa

Janne Halttu

Vaalit vahvistivat Turkin konsensusta

Johanna Nykänen

Armeijalla ratkaisun avaimet Syyriassa

Sanna Olli

Millainen on professorien maailma?

Anna-Kaisa Hiltunen

Maailmannäyttämön ammattilaiset

Anna-Kaisa Hiltunen

Hyökkäävää energiapeliä

Pami Aalto

Kuninkaasta ei saa puhua

Sirpa Nyberg

Palestiina yhdistää voimiaan

Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara

Puola valaa Eurooppaan tulevaisuudenuskoa

Pilvikki Kause

Klaanit hallitsevat Venäjää

Joonas Pörsti

Verkostojen valtio

Vadim Kononenko

Turkki miehittää kolmasosaa Kyproksesta

Filippos Kritiotis

Tosipohjainen jännäri varjotaloudesta

Pasi Nokelainen

Ruhtinas rauhaa rakentamassa

Jyrki Ruohomäki

Rauhanvälityksen opas ruotsalaisittain

Raimo Väyrynen

Demokratiaa voidellaan valheilla

Hiski Haukkala

Tanssia käärmeiden päällä

Janne Hopsu

Tuppisuisuus on väistynyt

Juha Mäkinen

Maailman laidalle ja takaisin

Anna-Kaisa Hiltunen

Leo Riski

Anna-Kaisa Hiltunen

Neljä tulevaisuudenkuvaa

Joonas Pörsti

Daniel Hamilton

Joonas Pörsti

Maailmanpolitiikan kartanlukija

Anna-Kaisa Hiltunen

Vallan runollinen kriitikko

Anna-Kaisa Hiltunen

Eurooppalainen rakenneteoreetikko

Anna-Kaisa Hiltunen

Aktivistiprofessorit vs. uusliberalismi

Anna-Kaisa Hiltunen

Käytännönläheinen akateemikko

Anna-Kaisa Hiltunen