John Mearsheimer: Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. University Press 2011, 160 s.
Perinteisesti kansainvälinen politiikka on mielletty viidakoksi, jossa pelin henkenä on kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuudestaan.
Perinteisesti
kansainvälinen politiikka on mielletty viidakoksi, jossa pelin henkenä on
kilpailu vallasta ja valtiot ovat vastuussa vain omasta turvallisuudestaan.
Totuudella ei ole nähty olevan paljon arvoa, kun kaikenlainen viekkaus ja
kavaluus ovat sallittuja Machiavellin hengessä. Ei olekaan yllättävää,
että John Mearsheimer, eräs politiikan tutkimuksen johtavista
realisteista, on valinnut uusimman kirjansa aiheeksi valehtelun
kansainvälisessä politiikassa.
Realistisen kauhukakaran roolistaan nauttiva Mearsheimer suhtautuu valheisiin lähtökohtaisen myönteisesti: kansallinen etu voi toisinaan vaatia valehtelua. Valheita tarvitaan todellisten aikeiden tai oman heikkouden salaamiseen, turvallisuutta uhkaavien vaarojen välttämiseen ja kansan valmisteluun johtajien välttämättömiksi katsomiin sotiin.
Tästä lähtökohdasta huolimatta kansainvälinen politiikka on Mearsheimerin mukaan käytännössä yllättävän rehtiä toimintaa. Hänen on suorastaan vaikeaa löytää selkeitä esimerkkejä valtioiden välisistä valheista. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee lähtökohtainen epäluulo. Valtiot eivät luota toisiinsa, joten ne ovat alati varuillaan valheiden ja petoksen varalta.
Sama ei kuitenkaan päde sisäpolitiikkaan, jossa kansalaiset usein luottavat johtajiinsa. Tämä tarjoaa johtajille tilaisuuksia valehteluun. Lisäksi etenkin demokratioissa johtajat joutuvat vastaamaan ulkopoliittisiin kysymyksiin, joihin he eivät aina voi vastata rehellisesti – muuten he paljastaisivat aikeensa tai asemansa liian aikaisin muille, mahdollisesti vihamielisille valtioille.
Paradoksaalista on, että eniten valheisiin joutuvat turvautumaan nimenomaan demokraattiset johtajat. Sisäpolitiikassa kerrotut valheet, totuuden kertomatta jättämiset ja faktojen vääristely ovat öljyä, jolla demokratiat voitelevat ulkopolitiikkaansa.
Mearsheimerin mukaan valheista ei kuitenkaan aina ole hyötyä. Kansainvälisessä politiikassa valheista jää usein kiinni, mikä on kiusallista mutta ei välttämättä vakavaa; valehteluhan on lähtökohtaisesti hyväksyttyä. Yhden valtion toistuva valehtelu voi kuitenkin vähentää muiden valtioiden halua yhteistyöhön valehtelijan kanssa. Valehtelu syö valtioiden välistä sosiaalista pääomaa.
Joskus valheista on suoranaista ulkopoliittista haittaa. Hyvä esimerkki on Nikita Hruštšovin valehtelu Neuvostoliiton ohjuskyvyistä 1950-luvulla. Valheet johtivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton varustelukilpailuun, vaikka Neuvostoliitto olisi halunnut keskittää voimansa talouden ja yhteiskunnan kehittämiseen. Vaikka Mearsheimer ei sitä sanokaan, Hruštšovin valheista voidaan vetää suora yhteys Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa. Valheiden kantomatka voi olla yllättävän pitkä.
Myös sisäpoliittisesti valheet voivat olla tuhoisia, vaikka niitä joudutaan kertomaan etenkin demokratioissa. Valheet rikkovat demokraattisia periaatteita, syövyttävät yhteiskunnallista ilmapiiriä ja vähentävät luottamusta. Johtajien valehtelu voi myös estää avoimen ja rehellisen poliittisen keskustelun, mikä saattaa johtaa katastrofaalisiin virheisiin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Esimerkiksi kelpaa Irakin uhkan liioittelu Yhdysvalloissa Irakin sodan alla.
Mearsheimer pitää valheita lähtökohtaisesti hyväksyttävinä, koska hän kohottaa kansallisen edun kategoriseksi imperatiiviksi, joka oikeuttaa myös valheen. Kansallinen etu ei kuitenkaan ole ongelmaton käsite, vaan riippuu tulkinnoista ja määritelmistä. Tässä on Mearsheimerin kirjan suurin heikkous. Teos on joka tapauksessa tutustumisen arvoinen kaikille, joita kiinnostaa ”totuus valehtelusta kansainvälisessä politiikassa”, kuten kirjan alaotsikko lupaa.
Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara