Victoria Clark: Yemen. Dancing on the Heads of Snakes. Yale University Press 2010, 311 s.
Jemenin pitävät otsikoissa al-Qaida, öljy ja hupenevat vesivarat sekä arabimaailman kuohunta, joka on koskettanut myös presidentti Ali Abdullah Salehia. Keskeinen kysymys on, pysyykö vuonna 1990 vaivoin kokoon harsittu Jemen yhtenä valtiona.
Lännen on
vaikea saada otetta Jemenistä, puolitoista kertaa Suomen kokoisesta vuoristo-
ja hiekkaerämaavaltiosta Punaisenmeren ja Adeninlahden yhtymäkohdassa. Jemenin
pitävät otsikoissa al-Qaida, öljy ja hupenevat vesivarat sekä arabimaailman
kuohunta, joka on koskettanut myös presidentti Ali Abdullah Salehia. Keskeinen kysymys on, pysyykö vuonna 1990
vaivoin kokoon harsittu Jemen yhtenä valtiona.
Jemenissä syntyneen brittitoimittajan Victoria Clarkin kirja Yemen – Dancing on the Heads of Snakes valottaa nykypäivän Jemeniä sujuvasti historian ja henkilökuvien kautta. Kirjan nimi, joka on perua vuodesta 1978 presidenttinä viihtyneen Salehin sanoista, kuvaa maata hyvin: Oli Jemenin johdossa kuka tahansa, hän joutuu tasapainoilemaan maan sisäisten historiallisten, poliittisten, heimokulttuuristen ja taloudellisten erilaisuuksien ja intressien välissä ja ottamaan huomioon sen, kuinka ulkopuoliset puuttuvat maan asioihin. Käärmeenpäätanssi loppuu, kun päät lähtevät eri suuntiin niin, että tanssija putoaa.
Salehia puolustamatta on myönnettävä, että hänen on pitänyt lahjoa, miellyttää, jakaa virkoja, tarvittaessa pakottaa väkivalloin, paikata kolhiintuneita heimoylpeyksiä, pitää saudit riittävän etäällä, olla mukana Yhdysvaltojen johtamassa sodassa terrorismia vastaan ja samalla ylläpitää kuvaa kansallisesta suvereniteetista.
Jemenin yhtenäisyys on koetuksella myös siksi, että eteläinen Jemen haluaa irtaantua itsenäiseksi valtioksi. Clarkin mukaan Etelä- ja Pohjois-Jemenin yhdistyminen kylmän sodan päätyttyä 1990 oli ”pakkoavioliitto”. Pohjoinen oli itsenäistynyt 1918, ja alueesta tuli tasavalta 1962. Etelä oli brittien alaisuudessa, kunnes itsenäistyi 1967 Etelä-Jemeniksi ja julistautui sosialistiseksi valtioksi 1970.
Pohjoisesta kotoisin oleva Saleh, joka vuoteen 1990 asti johti Pohjois-Jemeniä, on pitänyt kiinni vallan arvokkaimmista pelimerkeistä eli valtionkassasta ja väkivaltakoneistosta. Etelän öljytulot ovat päätyneet Salehin ja hänen tukijoidensa taskuihin, viroista ja maasta puhumattakaan. Yhdistymisen jälkeen ei ole myöskään löydetty keinoja vanhojen heimosääntöjen ja valtiollisten lakien yhteensovittamiseksi.
Sitä paitsi Jemen on täynnä aseita. Hallitsijat ovat ostaneet niillä heimojen suosiota siirtomaakaudelta saakka, ja nyt aseita epäillään päätyvän myös Jemenin ulkopuolelle, esimerkiksi Somalian islamisteille.
Länttä huolestuttaa Jemenissä erityisesti al-Qaidan toiminta. Jemeniläisiä on ollut mukana terrori-iskuissa myös maan ulkopuolella, mutta Clarkin mukaan jemeniläiset eivät ole silmiinpistävän uskonnollisia tai ideologisia. Sen sijaan ”heimosotureita kiinnostavat eniten raha ja maa”. Al-Qaida kykenee toimimaan Jemenin vaikeakulkuisilla alueilla, koska keskusvallan ote on heikko ja heimot vähät välittävät kansallisesta identiteetistä ja hiekkaan vedetyistä valtiorajoista.
Terrorismin taustaa on etsittävä myös Saudi-Arabiasta, mistä ääri-islamilainen wahhabismi vyöryi 1970-luvulla vastustamaan Etelä-Jemenin marxismia. Mukana tuli rahaa, jolla ostaa köyhiä jemeniläisiä jihadisteiksi. Aseeseen tarttuminen uskon nimissä oli ja on monelle ainoa tai tuottavin elinkeino.
Al-Qaida on aiheuttanut päänsärkyä myös presidentti Salehille. Hän on taistellut terrorismia vastaan lännen painostuksesta ja materiaalisella tuella mutta myös yrittänyt ostaa terroristien suosiota, jotta terroristit eivät iskisi Jemenissä. Tulokset eivät ole vakuuttaneet.
Lukuisia käärmeenpäitä yhdistää Clarkin kirjassa se, että kaikki tuntuvat märehtivän kahtia. Päihdyttävän kasvin viljely nielee viidesosan Jemenin vedenkulutuksesta – samalla, kun kuuman ja kuivan maan pohjavesivarat hupenevat ja väestö kasvaa. Kriittisestä aiheesta olisi lukenut mielellään enemmän.
Tuomas Mustikainen, Jorma Palovaara