Tuppisuisuus on väistynyt

Juha Mäkinen

Erkki Pennanen valitteli ulkopoliittisen keskustelun puutetta vuonna 1986.

Vanhan fraasin mukaan Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerral­laan. Ja jos totuuksia on vain yksi, miksi turhaan keskustella?

Helsingin Sanomien artikkelitoimit­tajaErkki Pennanen valitteli keskuste­lun puutetta Ulkopolitiikka-lehdessä 2/1986. Otsikolla ”Suomesta puuttuu keskustelukulttuuri” Pennanen tote­si ulkopoliittisen keskustelun saaneen hieman tulta alleen Mauno Koiviston tultua presidentiksi mutta lopahtaneen pian uudelleen.

Pennanen myös viittasi vähäisen keskustelun saaneen ”sensaatiosävyisiä muotoja” iltapäivälehtien otsikoissa. Mistä niissä oli kyse?

Pennanen muistelee, että iltapäivä­lehdet ruotivat ainakin Tellervo Koivis­ton hattuvalintaa jonkin ulkomaanmat­kan yhteydessä.

”Presidentti ei enää ollut pyhä ins­tituutio.”

Johtuiko ulkopoliittisen keskustelun puute Neuvostoliiton pelosta?

Pennanen sanoo, että suomettunei­suudella oli asiassa osansa, mutta lisää, että sen tiliin laitetaan nykyään liikaakin lähihistorian ilmiöitä.

”Kyse on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Meillä Suomessa ei ollut totut­tu keskusteluun. Oli tyypillistä kuulla sanottavan, että ’Mitä näitä asioita vat­vomaan, tehdään päätös ja sillä selvä’. Ero vaikkapa Ruotsiin on selvä. Siellä yhteiskunnallinen keskustelu jatkuu lo­puttomiin.”

Pennanen nosti kirjoituksessaan esiin pari esimerkkiä yrityksistä avata keskus­telua, mutta julkinen reaktio niihin oli ollut tyly:

Aikomustakaan ei ollut ryhtyä kes­kustelemaan, vaan kynän sijasta lehdis­tössä tartuttiin suoraan lekaan. – – Ei puhettakaan, että olisi vaivauduttu ottamaan selvää, mitä tarkasti ottaen oli sa­nottu, millä tavalla johtopäätöksiin oli tultu ja mihin niiden mahdolliset virheel­lisyydet perustuivat. Ei yritettykään käyt­tää väitteitä lähtökohtana laajempaan keskusteluun tai uusien näkökulmien esittämiseen.

Yhtenä syynä keskustelukulttuurin kehnouteen Pennanen pitää asiantunte­vien keskustelijoiden puutetta. Ulkopoli­tiikka-lehden kirjoituksessaan hän jakoi kiitosta Max Jakobsonille ja Jan-Magnus Janssonille, joita ilman Suomessa ei Pen­nasen mukaan selviydytty ”ainoastakaan julkisesta keskustelusta”. Asian kääntö­puolena oli Pennasen mielestä se, että Ja­kobsonin ja Janssonin puheenvuorojen jälkeen ”melkein mikä asia tahansa” oli loppuun käsitelty.

Toisena selittävänä tekijänä Pen­nanen pitää suomalaisten voimakasta auktoriteettiuskoa. Kun johtajat kertovat asioiden tilan, kansa uskoo.

”Olen aivan varma, että jos Suomen poliittinen johto olisi ryhtynyt vakuut­tamaan kansalle, että Nato-jäsenyys on ehdottomasti Suomen etujen mukaista, kansalaisten enemmistö olisi kääntynyt jäsenyyden kannalle.”

25 vuodessa Suomi on kuitenkin ehtinyt sen verran muuttua, että enää Pennasella ei ole aihetta vastaavaan valit­teluun. Nykyistä ulkopoliittista keskuste­lua Pennanen pitää vilkkaana ja ainakin osittain tasokkaana.

”Tilanne on kääntynyt ympäri. Nyt Ruotsissa kadehditaan suomalaisia, koskatäällä käydään avoimesti kes­kustelua Natosta, mitä Ruotsissa ei teh­dä”, Pennanen sanoo. Hän tosin pitää Natosta käytävää keskustelua hieman pinnallisena.

”Se on paljolti vain kiistelyä siitä, mennäänkö vai ei, vailla kunnon argu­mentteja.”

Pennanen arvailee Nato-keskustelun lopahtavan pian tyystin.

”Meillä on jo hyväksytty se, että Nato-jäsenyys ei etene, elleivät suuret puolueet ole siitä samaa mieltä.”

Erikseen Pennanen kehuu nykyisen Venäjä-keskustelun tasoa.

”Siihen on vaikuttanut meidän ase­mamme muuttuminen – Neuvostolii­ton hajoaminen ja Suomen liittyminen EU:hun. Meillä myös tehdään nykyään aika paljon korkeatasoista Venäjä-tutki­musta, mikä ei takavuosina olisi tullut kuuloonkaan. Ilmari Susiluodon kaltai­set provokaattorit piristävät osaltaan keskustelua.”

Mielenkiintoisena piirteenä nykyisessä ulkopoliittisessa keskustelussa Pennanen pitää upseerien aktiivisuutta: sotilaat ovat näkyvämmin esillä kuin esimerkiksi ulkoministeriön virkamiehet.

Pennanen on pannut merkille myös median muutoksen ja sen ansiosta lisään­tyneen viestinnän, mutta hän ei ole va­kuuttunut sosiaalisen median tuomasta lisäarvosta.

”Nyt mielipiteitä esitetään blogeissa ja vastaavissa, mutta niissä kommen­tointi on ’mä tykkään’ -tasoa. Keskus­telua ei käydä kunnon argumenteilla.”

”Ehkä tämä on osin sukupolvikysy­mys”, Pennanen pehmentää.

Mediassa Pennanen kaipailee kes­kustelevampaa otetta esimerkiksi sano­malehtien kulttuurisivuille.

”Kulttuurisivut painottuvat yhä enemmän populaarikulttuurin puo­leen, mikä voi sinänsä olla ihan hyvä asia, mutta keskustelua niillä ei käydä. Meiltä puuttuvat myös tunnetut kulttuu­rilehdet.”

44 vuoden työuran Helsingin Sano­missa tehnyt Pennanen näkee, että maan valtalehdellä on ollut tietyissä vaiheissa merkittävä rooli ulkopoliittisen keskus­telun herättelijänä – tai jopa suunnan näyttäjänä. Selvin esimerkki lienee Suo­men EU-jäsenyys, jonka puolesta lehti otti voimakkaasti kantaa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää