Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Amerikka meni rikki

Pekka Mykkänen: Amerikka. Hiekkaan valuvia unelmia. Nemo 2011, 311 s.

”Yhdysvallat on yläilmoista katsottuna kuin risteilijäalus, joka kääntyilee verkkaisesti oman kummallisen maailmansa merillä. Sen käännöksistä ja kurssinkorjauksista päättävät demokratiansa sääntökirjan mukaisessa järjestyksessä ylivilkkaat ja tarkkaavaisuushäiriöiset matkustajat sekä heitä palveleva, välillä hieman humalaisen oloinen miehistö.”

Näin kuvailee Helsingin Sanomien toimittaja, entinen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen vastikään julkaistussa kirjassaan. Siinä hän ruotii, mikä Yhdysvalloissa meni vikaan: miksi maailman ainoa supervalta meni rikki, menetti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ja näytti eksyvän kummallisen maailmansa merille.

Mykkäsen mukaan vuoden 2001 terrori-iskut lopettivat kylmän sodan jälkeisen ajan, jolloin Yhdysvallat oli saattanut levätä laakereillaan ja nauttia rauhan ja vaurauden maailmasta. Yhtäkkiä Yhdysvallat koki olonsa niin uhatuksi, että lähti lähes siltä seisomalta kahteen sotaan. Poliitikot saivat pelästyneen kansan uskomaan Irakin joukkotuhoaseisiin ja tukemaan hyökkäystä, joka muun maailman silmissä oli laiton.

Alkoi George W. Bushin laajennettujen valtaoikeuksien kausi, jolloin presidentti saattoi perustella lähes mitä tahansa kansallisella edulla ja turvallisuudella.

Presidentin laajennettu valta ja maailmalla mielin määrin mellastaminen kävivät kuitenkin kalliiksi. Sotien laskut paisuivat biljooniin, julkisen talouden alijäämä kasvoi ja kuluja paikattiin yhä uudella velalla.

Ja sitten: syksy 2008 laukaisi finanssikriisin.

Pankkeja kaatui lainajohdannaisista kutomiinsa verkkoihin, kurssit syöksyivät ja markkinoiden sääntelemättömyydestä tuli kirosana. Yhdysvaltain uljaasti ajaman vapaan markkinatalouden pohja petti.

Samaan aikaan suurvallan puhe toisesta perinteisestä ylpeyden aiheestaan, vapaasta demokratiasta, helisi Bushin kauden lopussa yhä pahemmin tyhjyyttään. Amerikka oli rikki sisuksiaan myöten.

Mykkäsen tyyli on kirjailijanakin journalistinen: hän punoo yhteen poliitikkojen ja muiden virallisten lähteiden sekä tavallisten kadunmiesten sanomiset ja yhdistää ne luontevasti ylätason analyysiin. Toimittajatausta selittänee myös sen, miksi Mykkänen antaa lähteidensä laukoa kirjan kärkkäimmät mielipiteet ja välttyy siten itse ottamasta kovin lujasti kantaa.

Nykyistä Amerikkaa Mykkänen kuvaa turvattomaksi, yksinäiseksi ja tehottomaksi – mutta sellaisenakin maailman mittakaavassa ylivoimaiseksi. Siksi Yhdysvaltain menettämää vuosikymmentä voidaan pitää menetettynä myös Euroopalle ja muille, jotka ovat tähän saakka luottaneet supervallan turvaavan selustansa.

Tulevaisuudessa Yhdysvallat kilpailee vallasta ja resursseista entistä kovemmin etenkin Kiinan ja Intian kanssa. Vielä kuluu kauan, ennen kuin nousevien mahtien kyvyt ovat Yhdysvaltain tasolla, mutta supervallan olisi Mykkäsen kirjan perusteella nyt korkea aika piirtää oman kummallisen maailmansa poliittis-strategista karttaa entistä tarkemmaksi.

Ulkopolitiikka 3/2011