Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Impivaaralaisuudesta aktiiviseen ihmisoikeuspolitiikkaan

UP-lehti 50 vuotta: Teksti julkaistu alun perin Ulkopolitiikka-lehden numerossa 2/1997

Suomen ihmisoikeuspolitiikka on tällä vuosikymmenellä aktivoitunut, mutta vanha puuttumattomuuden perinne elää vielä ulkopolitiikan institutionaalisessa muistissa. Siksi muutoksen lopullinen läpimurto saattaa kestää vielä pitkään.

Kaikki varmaan muistamme presidentti Kekkosen puheen Suomesta lääkärin eikä tuomarin roolissa. Tämä lausunto löi vuosiksi lukkoon Suomen tavan toimia ihmisoikeuskysymyksissä. Parasta oli olla kaikista asioista hiljaa. Jos kuitenkin oli pakko arvostella, niin arvosteltiin sitten varovasti kaikkia.

Muiden asioihin sekaantuminen ja kansalaisten oma-aloitteisuus ei koskaan ole ollut suomalaisille luonteenomainen piirre. Valtaapitävät eivät myöskään ole kannustaneet aktiivisuuteen. Varsinkin ulkopolitiikka on ollut alue, jolle tavallisilla ihmisillä ei ole ollut asiaa. Arvostelusta pidättäytyminen suhteissa ulkovaltoihin sopi sekä ulkoministeriön mandariineille että impivaaralaiselle kansanluonteellemme.

Vielä 1980-luvulla monet olivat sitä mieltä, että ihmisoikeuksista "melskaaminen" kansainvälisillä foorumeilla vaaransi Suomen valitseman turvallisuuspoliittisen linjan. Oikeastaan vasta nyt 1990-luvun puolivälissä on kaikille selvää, että ihmisoikeudet ja niiden kunnioituksen vaatiminen ovat oleellinen osa maamme turvallisuuspolitiikkaa.

Kolme muutostekijää

Karkeasti voidaan sanoa, että paradigman muutoksen takaa löytyy kolme tekijää – mahdollisuus, pakko ja oma halu – jotka kaikki ovat osuneet yhteen viimeisten vuosien aikana. Tieto siitä miten tulisi toimia ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niin tekee.

Ensimmäinen muutoksen takaa löytyvä tekijä on tietenkin Neuvostoliiton hajoaminen, jonka jälkeen tätä ei ehkä todellista, mutta ainakin kuvitteellista estettä Suomen kannanotoille ihmisoikeuskysymyksissä ei enää ollut olemassa. Aiemminhan itse Neuvostoliiton tai tämän liittolaisten arvostelu ei ollut mahdollista, sillä se olisi voinut vaarantaa suhteitamme itään. Puolueettomuuteemme kuului, että koska näitä maita ei saanut arvostella, niin ei sitten muitakaan. Neuvostoliiton hajoaminen siis mahdollisti Suomen aktivoitumisen ihmisoikeuskysymyksissä kansainvälisillä foorumeilla.

Toinen muutokseen vaikuttanut tekijä on Suomen EU-jäsenyys. Osana eurooppalaista yhteisöä Suomen on ollut pakko ottaa kantaa kaukaisten maiden tilanteisiin ja sellaisiin kysymyksiin, joista ei ennen olisi välitetty. Tämän ovat huomanneet myös ulkoministeriön virkamiehet, joiden on ollut pakko kerätä tietoa ja oppia tuntemaan sellaisia alueita ja maita, joihin he ennen olisivat tutustuneet ainoastaan karttakirjan ja kansainvälisten kokousten lippurivistön kautta.

Koska muut EU-maat ottavat kantaa Burman sotilasjuntan loukkauksiin, Suomikin tekee niin. Koska muut EU-maat kutsuvat lähettiläänsä kotiin Iranista, Suomikin tekee niin. Jos muut EU-maat ovat Ruandan ja Zairen kriisistä jotain mieltä, niin Suomikin on. Euroopan unionin jäsenyys on siis pakottanut Suomen ottamaan kantaa ihmisoikeusloukkauksiin lähellä ja kaukana.

Kolmas ja ehkä yllättäen tärkein muutostekijä on ollut nykyisen hallituksen selvä tahto ottaa ihmisoikeudet osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. Hallitusohjelmaan kirjattua tavoitetta vahvistaa vielä erityisesti ulkosuhteita hoitavien ministereiden Tarja Halosen ja Pekka Haaviston vilpitön ja todellinen kiinnostus aiheeseen. Vaikka ulkoisesti olisi mahdollisuus toimia ja unionin kautta siihen välillä olisi pakko, niin haluttoman ja varovaisen ministerin alaisuudessa Merikasarmin ja Katajanokanlaiturin kokeneet virkamiehet osaisivat kyllä vanhasta muistista vesittää kaikki kannanotot.

Ministereiden oma halu toimia näkyy erityisesti kahdenvälisissä kontakteissa, joissa kauppapoliittisen osaston vastustuksesta huolimatta nykyään puututaan myös vastapuolen ihmisoikeusloukkauksiin. Esimerkkejä tällaisista tapauksista ovat Kiina ja Indonesia.

Uusia tuulia ja vastavetoja

Ministereiden tahto näkyy myös Suomen omissa ihmisoikeuksia koskevissa aloitteissa, joista tärkein on poliittiselle osastolle perustettu uusi ihmisoikeusyksikkö. Kehitysyhteistyöpuolella suunnitteilla oleva rahasto tuen kanavoimiseksi kohdemaiden ihmisoikeusjärjestöille avaa täysin uusia perspektiivejä maamme ihmisoikeuspolitiikkaan. Suunnitelman toteutuessa mullistavaa ei olisi vain se, että Suomi tukee rahallisesti muissa maissa toimivia ihmisoikeusjärjestöjä vaan myös se, että tätä rahastoa hallinnoisivat suomalaiset kansalaisjärjestöt.

Ministeriön johdon viestittämä suunnanmuutos on erittäin tervetullut, mutta tämän muutoksen käytännön toteutuminen ministeriön kaikilla tasoilla ja erityisesti suurlähetystöissä tulee kestämään kauan. Ihmisoikeusyksikön ehkä vaikein tehtävä onkin ihmisoikeusaktiivisuuden siirtäminen ulkoministeriön omaan institutionaaliseen muistiin.

Jos ulkoministeriössä tapahtuneet muutokset ovat kauttaaltaan positiivisia, niin vastaavaa kehitystä ei näy presidentin toimissa. Martti Ahtisaari on kyllä Mauno Koivistoa selvästi kiinnostuneempi kansainvälisistä kysymyksistä, mutta hänen ensimmäiseksi prioriteetikseen on muodostunut Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maailmaa.

Valtiovierailuiden yhteydessä ihmisoikeuskysymysten esillä pitäminen onkin jätetty ulkoministerin tehtäväksi. Sillä aikaa kun Tarja Halonen kyselee kidutuksesta ja poliittisista vangeista, presidentti ja mukana matkaavat vuorineuvokset heiluttavat lippuja ja avaavat tehtaita. Kauppa ja ihmisoikeuksien esillä pitäminen eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia asioita. Niiden välisestä painotuksesta voitaisiin kuitenkin keskustella.

Lue UP-lehden numerosta 4/2011, mitä Frank Johansson ajattelee vuoden 1997 tekstistään nyt.

Ulkopolitiikka 4/2011