Puheenvuoro: Viron Suomi-kuvaa hallitsevat vanhat asenteet

Jarmo Virmavirta

Viro juhlii 90-vuotista itsenäisyyttään koko vuoden korkealla profiililla. On presidentin kuukausi, parlamentin kuukausi, oikeuskanslerin kuukausi. Paikallaan olisi varata aika myös erityiselle Suomikuukaudelle. Suhtautumista Suomeen sävyttävät kuitenkin edelleen kylmän sodan aikaiset asenteet.

Suomen Kuvalehdessä Ilves arveli Suomen ja Viron suhteiden ”normalisoituvan, koska virolaisten kiinnostus kohdistuu yhä enemmän Keski-Eurooppaan ja Suomen puhuminen vähentyy. Yhdysvalloissa varttunut Ilves ei kuulu ”Suomi-kerhoon”, kirjoittaa haastattelun tehnyt toimittaja Jarkko Vesikansa.

Tekstiä jatkaa Ilveksen suora sitaatti: ”Suomeen on varmasti jatkossakin kiinnostusta, mutta suhde kehittyy normaalimmaksi ja sitä kautta terveemmäksi.” Tämä kertoo Ilveksen perusasenteesta. Suomen ja Viron suhde kehittyy siis normaalimmaksi, kun virolaiset kiinnostuvat enemmän Keski-Euroopasta ja lakkaavat puhumasta suomea. Asenne on tullut esiin aiemminkin, mutta ei näin selvästi.

Aiemmat Viron presidentit ovat arvostaneet korkealle jo satavuotista ja hiukan juhlallista Suomen siltaa. Asennetasolla se on ollut virolaisten linja. Maan ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kaavaili jo aikanaan valtioliittoa Suomen ja Viron välille. Ajatus ei johtanut edes kunnon ajatusleikkeihin, kun Viro alkoi suuntautua etelään ja reunavaltioyhteistyöhön. Suomi vastaavasti suuntautui pohjoismaihin. Silti vielä katastrofinsa partaalla vuonna 1940 Päts kirjoitti ehdotuksen valtioliitosta, ehkä lähinnä historioitsijoita varten.

Pätsin varsinainen seuraaja itsenäisen Viron presidenttinä oli Lennart Meri. Hän kutsui Suomen siltaa ”elämämme yhteiseksi akseliksi”. Saman ajatuksen allekirjoitti Meren seuraaja Arnold Rüütel. Kun Helsingin ja Tallinnan välillä tehtiin kaksi ja puoli miljoonaa rajanylitystä vuosittain, presidentti Meri sanoi, että ”näin laajamittainen liikenne Suomenlahden yli on tärkeä tekijä Viron vapaan ja demokraattisen kehityksen kannalta”. Nyt rajanylityksiä on yli kuusi miljoonaa ja yhteydenpito veljeskansojen välillä tiiviimpää kuin koskaan aiemmin. Kansalaisyhteiskuntien tasolla yhteys toimii, politiikka on etäämmällä. Viron presidentti katselee etelään, kansalaiset ja yritykset kulkevat Suomen sillalla.

Myös Suomen presidentit ovat pitäneet suhteita Viroon erityisasemassa, sydämen asiana. Presidentti Svinhufvud piti yhteyttä kollegaansa Konstantin Pätsiin vielä siinäkin vaiheessa, kun Viro alkoi suuntautua yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa ja liittoutui näin Suomen vihollisen kanssa. J. K. Paasikivi ilmaisi myötätuntoa heimoveljiä kohtaan. Uuden ulkopolitiikan painopisteet olivat kuitenkin sellaisia, ettei Viron auttaminen ollut mahdollista.

Urho Kekkonen oli sydämeltään heimoaatteen mies. Hänen vierailunsa Viroon vuoden 1964 keväällä oli rohkea teko, jolla Kekkonen kertoi asenteistaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että virolaisuus voi säilyä vain Virossa. Viron virolaisten yhteyksiä Suomeen ja Suomen kautta länteen oli edistettävä, jotta virolaisuus Virossa säilyttäisi elinvoimansa. Hintana oli matalamman profiilin politiikka ulkovirolaisia kohtaan. Monet henkilökohtaiset ja kansalaisjärjestöjen siteet suomalaisten ja ulkovirolaisten välillä kuitenkin säilyivät.

Tärkein muutos oli, että Suomesta rakennettiin käytännön yhteyksiä Viroon ja Virossa asuviin virolaisiin. Mauno Koivistokin oli mukana projektissa ja hänellä oli omat yhteytensä virolaisiin lähinnä harrastustensa kautta. Myös Tarja Halonen on osoittanut kiinnostusta heimoveljiin aikana, jolloin markkinat yleensä määräävät kanssakäymisen suunnan.

Oleellista on, että Suomen ja Viron suhteet ovat olleet sui generis, omaa luokkaansa, niin Suomen kuin Vironkin valtionpäämiehille. Presidentti Toomas Hendrik Ilves ei näytä olevan samalla linjalla. Hän kantaa mukanaan enemmän ulkovirolaisten 1960-luvulla kehittämiä asenteita kuin Viron virolaisten suhtautumistapaa suomalaisiin. Tällä on paljon symbolista merkitystä, vaikka käytännön ulkopolitiikka kulkeekin muita teitä.

Vanhat asenteet jylläävät

Erityisen ikävää on, että Ilves tukee asennettaan myös väärillä todistuksilla. Uusisuomi.fi -verkkojulkaisulle hän kertoi, että Suomen presidentti ”ilmoitti 1990-luvun alussa, että Viron itsenäisyys ei ole Suomen etujen mukaista”.

Totta on, että Mauno Koivisto oli erityisen varovainen Viron itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan. Hän tarkasteli niitä ikään kuin Moskovan kautta. Aktiivisempi toimija Viron kysymyksessä olikin pääministeri Esko Aho. Itsekin olen arvostellut presidentti Koiviston varovaisuutta, mutta mitään tämänkaltaista lausuntoa en Koiviston kannanotoista löydä. Kolumnisti Ilvekselle saatetaan sallia huitaisut, mutta presidentiltä sopii odottaa enemmän, etenkin kun hän kommentoi toisen maan presidentin asenteita tai tekemisiä. Niin Meri kuin presidentti Rüütelkin päinvastoin ymmärsivät Koiviston käyttäytymistä ja arvostivat kovasti suomalaisten toimia Viron uuden itsenäisyyden vakiinnuttamiseksi.

Ehkä vielä enemmän Ilveksen asennoitumisesta kertoo pieni piikki suomalais-virolaista yhteistyötä edistävää Tuglas-seuraa kohtaan. Uusisuomi.fi:n haastattelussa Ilves muistelee käyntiään seuran järjestämillä Martin markkinoilla Helsingissä vuonna 1988. Ilves kertoo, kuinka vuoden 1988 markkinoilla kirjapöydältä kerättiin pois ulkovirolaisten kirjailijoiden kirjat. Väite ei pidä paikkaansa. Ulkovirolaisten kirjat oli eroteltu omaksi ryhmäkseen, mutta ne olivat samalla myyntipöydällä vironvirolaisten kanssa, kertoo Tuglas-seuran silloinen toiminnanjohtaja Eva Lille.

Tätä yksityiskohtaa olennaisempaa seuran toiminnassa tietenkin oli, että Martin markkinoita järjestettiin ja niillä luotiin pysyviä yhteyksiä Viroon aikana, jolloin muualla lähinnä osoiteltiin mieltä. Tuglas-seuran Viron yhteyksien kautta ulkovirolaisetkin – jopa Münchenin Radio Free Europe -radio, jossa Ilves niihin aikoihin työskenteli – saivat tietoa siitä, mitä Virossa oikein tapahtui.

Viron uuden itsenäisyyden sarastaessa Eva Lille järjesti juuri Ilvekselle myös mahdollisuuden seurata Viron televisiota Helsingin kautta. Yhteydenpito Viroon merkitsi ulkovirolaisille myös sitä, että käsitys kansalaisyhteiskunnasta, jota Ilveskin on puheissaan korostanut, alkoi kypsyä. Tässä myös Suomen televisiolla oli tärkeä rooli.

Asian ydin on silti toisaalla. Monien ulkovirolaisten mielestä yhteydet Viroon oli tuomittava, sillä niitä pidettiin jollakin tavoin neuvostojärjestelmän tunnustamisena. Tästä Tuglas-seurakin sai osansa. Ilveksen asenteessa Suomea kohtaan on siten helppo nähdä annos ulkovirolaista ideologiaa, joka kuuluu vanhaan kahtiajaon maailmaan, ei tähän aikaan. Se on villakoiran ydin.

Viroa toisena kotimaanani pitävänä ajattelen, että Viron ja Suomen suhteet ovat edelleen sui generis. Muita valtiollisia veljeskansoja Suomella ei ole. EU:n jäseninä olemme lähempänä ja tärkeämpiä toisillemme kuin koskaan ennen. Ilveksen nokkelasti joulumaiksi nimeämät Ruotsi, Suomi ja Viro – jul, joulu, jõulu – muodostavat Itämeren alueen kärkikolmikon. Miksei Ilves rakenna käsityksiään aikaan, jolloin Itämeri nousee Euroopan poliittiselle agendalle Ruotsin johdolla ja Suomen ja Viron erityisellä tuella?

Vuosi sitten presidentti Ilves pyysi Helsingin yliopiston juhlasalissa anteeksi sitä, että Neuvostoliiton lentokoneet saattoivat käyttää talvisodan aikana Viron lentokenttiä tukikohtanaan pommituslennoilla Suomeen sotien aikana. Anteeksipyyntö otettiin kohteliaasti vastaan, mutta suurta keskustelua se ei herättänyt. Suomalaiset ovat sittenkin realisteja ja ymmärtävät, mitä tapahtui ja miksi.

Ehkä Suomessa ymmärretään jopa virolaisia paremmin vuoden 1939 ratkaisu, eikä herkästi uskota että taistelu olisi tuonut paremman lopputuloksen. Itsenäisyydestä luopuminen laukaustakaan ampumatta on Virossa edelleen avoin haava, josta keskustellaan paljon. Suomalaisista erityisesti historioitsija Martti Turtola vääntää puukkoa haavassa syyttäen kirjoissaan Pätsiä, kenraali Laidoneria ja muita Viron valtiomiehiä Otto-Ville Kuusisen veroisiksi isänmaanpettureiksi. Kun omassa ajopuuteoriassa ei enää ole upottamista, löytyy vertailukohde Virosta, joka kuitenkin oli toisenlaisessa asemassa kuin Suomi.

Historioitsijat voivat käydä uudelleen menneitä sotia, mutta tänään asiat ovat silti paremmin kuin koskaan ennen. Virolla ja Suomella on merkittäviä yhteisiä intressejä EU-Euroopassa. Viron ulkopolitiikassa näkyy kuitenkin suurta viehtymystä suuntautua etelään EU:n uusien jäsenmaiden tavoin, ja presidentti näyttää tukevan suuntausta. Niin kauan kuin suhde itään on Virolle ongelmallinen, on Suomen silta sille edelleen ”elämän akseli”. Alkava taloudellinen taantuma Virossa tulee entisestään korostamaan tätä yhteyttä.

Ehkä Viron itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä olisikin ollut kohtuullista kiittää Suomea ja suomalaisten asenteita vuoden takaisen patsaskiistan yhteydessä. Tapahtuma oli merkittävä myös Suomen ulkopolitiikan kannalta. Ulkoministeri Ilkka Kanerva lähestyi Tallinnan tapahtumia suoraan, ei Moskovan kautta.

Suhteet suurvaltoihin keskiössä

Olisin tuskin kirjoittanut tätä juttua, ellei muuan tunnettu virolainen toimittaja olisi selittänyt minulle, että suomettumisen takia ikääntyneemmät suomalaiset suhtautuvat torjuvasti presidentti Ilvekseen, koska hän on puoliksi amerikkalainen. Hänen mukaansa Ilveksellä ei ole mitään tekemistä asenteen kanssa, vaan suomalaisten Amerikan-vastaisuus on selittävä tekijä. Minusta Ilveksen haastattelulausunnot kertovat, että asiaan liittyy muutakin. Lausunnoista käy ilmi, että Ilves torjuu Suomea omien vanhakantaisten asenteidensa vuoksi.

Virossa puhutaan nykyään uussuomettumisesta. Siitä puhuvat virolaiset, kuten toimittaja Imbi Paju, eivät tunne historiaa eivätkä tiedä esimerkiksi, että Suomi piti vain vähän aikaa sitten itseään Euroopan amerikkalaisimpana maana. Nyt sillä paikalla nähdään Viro, joka uuden itsenäisyytensä yhteydessä saikin erityisesti Moskovan suunnalla paljon tukea Yhdysvalloista.

Suomen ja Viron suhde Amerikkaan on kuitenkin luonteeltaan aivan toisenlainen. Amerikan yhteys on Suomessa pitkä ja käytännöllinen, toisin kuin virolaisten yhteys joka on poliittinen ja ideologinen. Suomalaisten suhdetta Amerikkaan symboloivat Wikström-venemoottorit ja puimakoneet. Virolaisille yhteyttä Amerikkaan symboloi Nato.

1980-luvulla Suomesta lähti tutkijoita stipendiaateiksi ja koululaisia oppilasvaihtoon enemmän Amerikkaan kuin Eurooppaan. Monet heistä – kuten Paavo Lipponen ja Erkki Liikanen – kääntyivät siellä sosiaalidemokraateiksi, mutta arvostustaan USA:ta kohtaan he eivät menettäneet. Vasta presidentti Bushin sotaretki Irakiin sai useammat suomalaiset kriittiselle kannalle. Nykyään suurin huoli ei enää ole Yhdysvaltain Irakinpolitiikka, vaan supervallan taloudellinen kehitys.

Monen virolaisen arvioihin Suomesta vaikuttaa luonnollisesti myös Venäjä. Ehkä se näkyy Ilveksenkin asenteissa. Monien maanmiestensä tapaan hän käy edelleen kylmää sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Nimenomaan uussuomettumisesta puhuvat näkevät Suomen Venäjän-suhteen rähmällään olona – kaasuputkien rakentamista ei estetä eikä venäläisten kiinteistökauppoja Suomessa kielletä.

"Yrittäkää vastaisuudessa tulla paremmin toimeen suuren naapurinne kanssa.” Melko tuntematon tosiasia Viron nuoremmalle älymystöpolvelle on myös suomalaisten sotien jälkeen Amerikasta saama hyvä neuvo. 1940-luvun lopulla muutamat Neuvostoliiton painostuksesta hermostuneet suomalaiset poliitikot kävivät pyytämässä Amerikan lähetystöstä apua kovan paikan tullen. ”Emme voi luvata teille aseita, emmekä oikein rahaakaan”, kuului vastaus. ”Mutta voimme antaa teille hyvän neuvon: yrittäkää vastaisuudessa tulla paremmin toimeen suuren naapurinne kanssa.”

Saman neuvon presidentti Ilveskin mitä ilmeisimmin sai kuulla tavatessaan hiljan Yhdysvaltain presidentin Washingtonissa. Uutisiin nousi vain tapaaminen, ei se, mistä tapaamisessa puhuttiin.

Suomen ja Viron suhteissa tulisi antaa arvo historialle. Vielä tärkeämpää olisi siirtää suhteiden perusta nykypäivään. On politiikan tappio, ellei niin tapahdu. Kansalaisten ja yritysten yhteydenpito toimii kuitenkin tämän päivän ehdoin ja lisääntyy jatkuvasti.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää