Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Välimeren euromaat ajelehtivat

Raine Tiessalo

Rahan kulttuuri on erilainen Etelä- ja Pohjois-Euroopassa. Välimeren suuret euromaat Ranska, Italia ja Espanja voivat muuttaa toimintatapojaan, mutta tähän tarvitaan myös euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa. Lue lisää UP-lehdestä 4/2011.

Espanjalainen ystäväni kiteyttää hyvin sen, mikä meitä erottaa suhtautumisessa rahaan. ”Es­panjalainen käyttää rahaa elä­miseen, suomalainen elää rahaa hankkiakseen.”

Sama kärjistetty kulttuuriero suh­teessa rahaan näkyy muissakin Välime­ren maissa.

”Katolisen perinteen maissa ei ole todellista rahan kulttuuria, vaan raha on kuluttamista varten. Protestanttinen kulttuuri taas kunnioittaa rahaa. Poh­joisessa raha on säästämistä ja inves­toimista varten”, tulkitsee ranskalaisen kansainvälisten suhteiden tutkimuslai­toksen IFRI:n tutkija Philippe Moreau Defarges.

Ortodoksisen Kreikan velkahelvetti saattaa aiheuttaa dominoefektin, jo­ka uhkaa jo Euroopan suuria katolisia maita. Luokituslaitosten hermostuttamat Italia ja Espanja tutisevat. Parhaasta AAA-luottoluokituksesta tähän saakka nauttinut mutta pahasti velkaantunut Ranska pelkää joutuvansa seuraavaan aaltoon.

Mielikuvat holtittomasti törsäävistä katolisista etelän maista istuvat Pohjois-Euroopassa syvässä. Osa mielikuvista on totta, osassa totuus on mielikuvia ihmeellisempää. Mutta maita ei voi tar­kastella yhtenäisenä joukkona.

Säästämisen vaikeus

Maiden velkaantumisaste ja velan raken­ne ovat erilaisia. Italialla on velkaa noin 120 prosenttia suhteessa kansantuot­teeseensa, Espanjassa velkaantumisaste on vastikään noussut vähän yli 60 pro­senttiin. Ranskan velan määrä lähestyy 90:tä prosenttia kansantuotteesta. Myös maiden teollisuuspohja ja lähtökohdat ovat erilaisia.

”Se, että maat olisivat velkaantuneet, koska ne ovat katolisia, ei ole kestävä selitys. Yhteistä on, että maat ovat vah­van korporatistisen perinteen maita. Kapitalismin juurtuminen niihin on ollut vaikeampaa kuin Pohjois-Euroopassa”, Moreau Defarges sanoo.

Välimerellisessä korporatismissa eri ammattikunnat suojelevat omien jäsen­tensä etuja muun yhteiskunnan edusta piittaamatta.

Yhteistä Ranskalle, Italialle ja Espan­jalle on myös se, että maiden työmark­kinarakenteet ovat jäykät: Irtisanominen on työnantajalle monimutkaista ja kal­lista, ja kysynnän vaihteluihin mukautu­minen on yrityksille vaikeaa. Työntekijät pelkäävät työttömyyttä, koska takaisin työelämään on vaikea päästä.

”Yhteiskunnat eivät ole sopeutuneet hyvin globalisaatioon”, Moreau Defar­ges arvioi.

Pariisin Robert Schuman -säätiön taloustieteilijä Franck Lirzin puolestaan hakee selityksiä yhteiskunnallisesta luot­tamuspulasta.

”Pohjoisessa ihmiset luottavat talouteenja yhteiskuntaan, ja sellaiselle pohjalle on helpompi rakentaa. Etelässä ihmiset ovat epäluuloisempia ja indivi­dualistisempia”, Lirzin arvioi.

Kun perusluottamus puuttuu, polii­tikkojen on vaikeaa saada kansaa mu­kaan esimerkiksi säästötalkoisiin. Veron­maksuhalukkuus heikkenee, työttömyys nousee ja sosiaaliturvan kustannukset painavat julkista kassaa punaiselle. Hallitukset empivät, mistä voisi nipistää, kun kukaan ei halua luopua eduistaan. Markkinoiden luottamus kärsii, ja luoki­tuslaitokset alkavat epäillä lainanmaksu­kykyä. Noidankehä on valmis.

Taloustietämys lastenkengissä

Velan ottamisesta päättää kuitenkin kulloinkin vallassa oleva hallitus. Siksi tuntuu vastuuttomalta, että esimerkiksi Ranskassa on ollut viimeksi ylijäämäinen budjetti vuonna 1974. Maa on velkaan­tunut velkaantumistaan huolimatta ta­loussuhdanteista tai siitä, onko vallassa ollut vasemmisto vai oikeisto.

Kun kriisi nyt tekee tuhojaan, kirs­tunvartijoiden asema on tukala. Rans­ka taistelee kynsin hampain pitääkseen AAA-luottoluokituksensa.

”Ranskassa on haluttu pitää yllä fantastisen anteliasta hyvinvointiyhteis­kuntaa, mutta on tullut hetki, jolloin on myönnettävä, ettei se ole mahdollista”, sanoo Barcelonan yliopiston finanssitie­teiden tohtori José-Maria Gay de Liébana.

Mutta miksi ranskalaisten poliitik­kojen vastuuttomuus on jatkunut lähes neljä vuosikymmentä?

Ranskassa sana ”säästöbudjetti” on ollut kauan kirosana, jota tulevaisuuttaan kunnioittavan poliitikon ei ole kannattanut lausua. ”Ranskassa vallit­see poliittisen rohkeuden puute. Sääs­töbudjetin tekeminen tarkoittaisi, että pitää kohdata yleinen mielipide. Lisäksi meitä vaivaa arroganssi, tunne siitä, että Ranska voi suoda itselleen paljon asioita ja ongelmista kyllä selvitään”, Moreau Defarges sanoo.

”On ehkä vähän ilkeää sanoa näin, mutta ranskalaisilla ei ole kovinkaan vahvaa talousymmärrystä. Eivätkä po­liitikot näe kovinkaan paljon vaivaa se­littääkseen asioita”, näkee Lirzin.

Burka vei huomion

Pragmaattinen taloutta koskeva julki­nen keskustelu loistaa Ranskassa pois­saolollaan. Yhteiskunnallista keskustelua käydään yleensä kahdella tasolla: joko kohkataan pienistä mutta tunteita herät­tävistä asioista, joihin poliitikot voivat vaikuttaa, tai keskustellaan aiheista, jot­ka ovat niin ideologisia tai maailmaasy­leileviä, ettei kukaan oletakaan keskuste­lun johtavan mihinkään konkreettiseen.

Oireellista on, että vuosikymmenten pahimmassa talousahdingossaan pai­niskelevassa Ranskassa on keskusteltu vuosikausia siitä, pitäisikö islamilaiset burka-asut kieltää julkisilla paikoilla. Koko maassa on arviolta kaksituhatta burkaan pukeutuvaa naista, mutta aihe on peittänyt alleen kaiken rationaalisen keskustelun velkaongelmasta.

Talouskeskustelua hallitsee yleensä maailmojasyleilevä taso. Yhtäältä suo­jellaan ranskalaistyyppistä hyvinvointi­valtiota ja vastustetaan ”anglosaksista ultraliberalismia” sekä tuotannon ul­koistamista halvan työvoiman maihin. Toisaalta maalaillaan EU:lle yhteistä tu­levaisuutta Ranskan saavuttaman elin­tason ja ranskalaisten arvojen mukaan.

Keskusteluissa käsitellään sitä, mil­laisen maailman ranskalaiset haluaisivat, eikä sitä, miten tämän hetken ongelmat voitaisiin ratkaista.

Lisäksi poliitikot saattavat usein tun­tea olevansa heikoilla jäillä talousasioi­den edessä.

”Ranskassa on todella vahvoja myyt­tejä siitä, että rikkauksia ja varallisuuksia ei tarvitse luoda, vaan ne ovat jo olemassa. Aivan kuin kyse olisi vain siitä, miten rik­kaudet jaetaan”, sanoo Moreau Defarges.

”Ranskassa taloustieteisiin pereh­tyneitä poliitikkoja on todella vähän. Äänestäjät eivät suosi poliitikkoja, jotka ymmärtävät talousasioita. Poliitikot ovat useimmiten koulutukseltaan asianajajia tai virkamiehiä”, Lirzin toteaa.

Lähinnä julkisen sektorin työnteki­jöistä koostuvat vasemmistolaiset am­mattiliitot myös hyötyvät siitä, että työ­taisteluita käydään ideologisella tasolla. Faktoilla tai pragmaattisilla ratkaisuilla ei ole väliä, koska kompromissikulttuuri on lähes olematon. Järjestäytymisaste on matala. Mielenosoituksiin on help­po mobilisoida ihmisiä selvillä vastak­kainasetteluilla. Sosiaaliset konfliktit kärjistyvät usein. Kun kadut täyttyvät mielenosoittajista, hallituksen pitää jokoperääntyä uudistuksineen tai jyrä­tä vastustajiensa yli. Hiljattain läpi viety eläkeuudistus oli esimerkki jyräämisestä.

”Ranskalaisilta vei todella kauan aikaa ymmärtää, että eläkeongelma on matemaattinen eikä rahaa tule olemaan nykyisen tasoisiin eläkkeisiin. Tosiasioita vastustettiin lukemattomilla argumen­teilla, kuten sillä, ettei eläkeongelmaa ole tai että otetaan eläkkeisiin rahaa rikkailta”, Lirzin sanoo.

Virkamiesten armeija

Myös Ranskan poliitikoiden kyky saa­da kansalaiset tai ammattiliitot mukaan talkoohenkeen on rajallinen. Alkusyksys­tä tehdyn kyselyn mukaan lähes kolme neljästä ranskalaisesta pitää poliitikkoja korruptoituneina. TNS-Sofresin vuodesta 1977 tekemässä vuotuisessa mittaukses­sa kansan tuomio ei ole koskaan aiem­min ollut yhtä ankara.

”Ranskassa valtio ei edusta kansaa. Poliittisen eliitin ja kansalaisten välillä on kuilu. Ei ole luottamusta. Kun polii­tikko sanoo, että maamme on ponnis­teltava lisää, ei muodostu kollektiivista tietoisuutta eikä koeta, että kansalaiset ja johtajat jakavat yhteisen todellisuuden, niin kuin Suomessa”, Lirzin sanoo.

Ranskan poliitikot eivät ole tehneet kovin paljon luottamuksen vahvistami­seksi. Sarkozyn uusi säästöbudjetti leik­kaa erilaisia kotitalouksien ja sijoitusten veroetuuksia, mutta ei kajoa poliitikko­jen tai virkamiesten etuihin.

Ranskassa on myös maan tapa lunastaa vaalilupaukset lisäämällä virkamiesten määrää ja siten paisuttaa me­noja. Valtiontalouden tarkastusviraston raportin mukaan vuosina 1986–2008 virkamiesten määrä lisääntyi 36 prosent­tia, kun kokonaistyövoima laajeni vain puolet tästä eli 18 prosenttia.

Tarkastusvirasto ottaa esimerkiksi maatalousministeriön: vaikka maatalou­den merkitys Ranskan taloudessa ja työl­lisyydessä puolittui vuosina 1986–2008, virkamiesten määrä maatalousministeriössä kaksinkertaistui.

”Kuinka osoittaa äänestäjille, että jostain politiikan alasta on tullut en­sisijaisen tärkeä? Palkkaamalla ahke­rasti virkamiehiä”, tarkastusviraston puheenjohtaja Philippe Séguin kritisoi raportissaan.

Perhekapitalismi hallitsee

Italian 120 prosentin velkaantumisaste näyttää hälyttävältä. José-María Gay de Liébanan mukaan oleellista on kuiten­kin velan rakenne: Italian suurin velkoja ovat italialaiset itse, joilla on paljon val­tion obligaatioita.

Espanjassa velka on vähän yli 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta ongelma on, että maalla on paljon vel­kaa ulkomaisille lainanantajille, Gay de Liébana sanoo.

Italialla menee kuitenkin heikosti. Uskottavuusongelmat ulottuvat koko poliittisen järjestelmän rakenteisiin. Eri alueista vasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen syntynyt valtio on yhä hajanai­nen.

”Italiassa valtio on heikko poliittisen epävakauden ja hallinnollisten rakentei­den takia. Korruptio on suuri ongelma. Juuret juontuvat kilpailevien kauppias- ja myöhemmin teollisuusperheiden väli­siin suhteisiin”, Moreau Defarges sanoo.

”Italialainen kapitalismi on perhe­kapitalismia. Perinteisesti suuret perheet tekevät toisilleen palveluksia. Kyseessä on hieman alikehittynyt kapitalismin muoto. Korruptiota edistää se, että ta­lousjärjestelmässä valtaa pitävät perhei­den verkostot, eivätkä ne luonnollisesti halua muutoksia.”

Espanja sortui ylimielisyyteen

Espanja puolestaan vaikuttaa Italiaa ja Ranskaa vastuullisemmalta. Oikeistolai­sen pääministerin José María Aznarin ja nousukauden aikana Espanja lyhensi valtionvelkaansa.

”Täytyy arvostaa Aznarin halli­tuksen työtä, mutta löytyy sieltä on­gelmiakin. Pitäisi tarkastella, olivatko veronalennukset taloudellisen nousun aikana järkeviä, Gay de Liébana sanoo.

Valtionvelka on Espanjassa suhteelli­sen alhainen, mutta rakennus- ja asunto­sektorin romahdus on jättänyt taakseen valtavan työttömyyden ja ajanut monet perheet velkavankeuteen. ”Espanjan suu­rin virhe oli täydellisen järjetön asunto­politiikka”, Moreau Defarges sanoo.

Pankit myönsivät holtittomasti luot­toja ja jopa viidenkymmenen vuoden maksuaikoja. Matalat korot ruokkivat asuntojen hintojen ja lainasummien nousua. Suuret rakennusyritykset ja itsehallintoalueet puolestaan keinotte­livat maakaupoilla, ja rakennuslupien myöntäminen oli hallitsematonta.

”Poliittisen kulttuurin ongelma Es­panjassa on, että maalle nousi menestys hattuun. Espanja onnistui upeasti Fran­con diktatuurin jälkeisessä muodonmuu­toksessa, ja sen jälkeen Espanja halusi muuttua Euroopan Kaliforniaksi”, arvioi Gay de Liébana.

Moni Espanjan itsehallintoalueista on pahasti velkaantunut. José-María Gay de Liébana näkee järjestelmässä krooni­sen velkaantumisen mekanismin.

”Meillä on 17 itsehallintoaluetta. Jo­kainen niistä kuluttaa ensin vähän niin kuin haluaa, ja sen jälkeen pyydetään isä-valtiolta hattu kourassa rahaa. Yritys­kään ei voisi toimia tehokkaasti jos sillä on yksi keskuskassa ja 17 sivukonttoria.”

Voiko etelä oppia tavoille?

Korruptio ei Moreau Defargesin mukaan johda mekaanisesti velkaantumiseen.

”Korruptio koskettaa monia euroop­palaisia maita. Poliitikot voivat korrup­toitua. Esimerkiksi Ranskassa, Englan­nissa ja Italiassa on paljon ihmisiä, joista on tullut todella rikkaita. Poliitikoilla on tästä kompleksi. He ovat kosketuksissa rikkaiden kanssa. He ajattelevat, että miksen minäkin?”

Moreau Defargesin mielestä velkaan­tuminen ja vastuuton julkisten rahojen käyttö ei ole vain Välimeren maiden piirre.

”Pohjoismaat ovat nekin tehneet älyttömyyksiä. Ruotsi antoi aikanaan julkisten menojensa karata käsistä. Is­lannissa oli juuri valtava pankkikriisi”, Moreau Defarges jatkaa.

Euroalueen tiukat yhteiset rahapoliit­tiset suitset kasvu- ja vakaussopimuk­sineen luotiin Saksan rahapolitiikan mallin mukaan. Etelä-Euroopan mailla on ollut vaikeuksia muuttaa toiminta­tapojaan.

”Se, että on yhteinen valuutta mutta ei talouspolitiikan koordinointia, selit­tää, miksi monet maat ovat saattaneet ajelehtia. Tilanteen ovat mahdollistaneet EU:n toimintamekanismit, ei vain se, että jäsenmaat olisivat olleet vastuuttomia”, Lirzin puolustaa.

”Etelä-Eurooppa voi oppia ja muut­taa toimintatapojaan. Välimeren mais­ta Kreikka on ongelmineen kuitenkin omaa luokkaansa”, Moreau Defarges näkee.

Aivan uutta taloustietoisuutta on jo näkyvissä Ranskassa. Ifop-laitoksen lokakuussa tekemän kyselyn mukaan kolmannes ranskalaisista pitää maansa suurimpana ongelmana valtion velkaan­tumista ja budjettialijäämää. Jaetulle kakkostilalle jäivät aiemmin kärkitilas­ta kilvoitelleet huolet ostovoimasta ja työttömyydestä.

 
Ulkopolitiikka 4/2011

Kuinka monta Eurooppaa?

Teija Tiilikainen

Miksi Iranilla ei saisi olla ydinasetta?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Euroopan neljä tulevaisuutta

Joonas Pörsti/UP

Ulkopolitiikan paluu

Hiski Haukkala

Sari Essayah: Venäjä-yhteistyö on ykkönen

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Impivaaralaisuudesta aktiiviseen ihmisoikeuspolitiikkaan

Frank Johansson

Paavo Arhinmäki: Uusin aloittein kansainväliseen yhteistyöhön

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Eva Biaudet: Presidentti voi vähentää pelkoja

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Pekka Haavisto: Moninapaista arvokeskustelua

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Paavo Lipponen: Globalisaation ja uusien uhkien hallintaa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Sauli Niinistö: EU on Suomen menestyksen raami

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Timo Soini: EU:n varaan ei pidä jättäytyä

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Paavo Väyrynen: Kohti ihmiskuntapolitiikkaa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Puna-armeijan seikkailut Afganistanissa

Olli Ruohomäki

Siirtolaismyyttien murskaaja

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Totuus sotilasvallan ajasta

Mikael Wigell

Liittolainen helvetistä

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Aidattu Amerikka

Juha Mäkinen/UP

Välimeren euromaat ajelehtivat

Raine Tiessalo

Putinismin kaikuja Ranskassa

Anaïs Marin

Berlusconin karu perintö

Jouni Kantola

Espanja sai tarpeekseen

Teemu Sinkkonen

Kroatiasta seuraava EU-maa

Rinna Kullaa

Syyrialla on edessään pitkä kamppailu

Ari Kerkkänen

Ruuhkaa Libanonin näyttämöllä

Mikko Patokallio

Kaksi erilaista Syyriaa

Kaisa Honkala

Kazakstanin pääkaupunki on kangastus

Salla Nazarenko

Japanin politiikka odottaa uudistajaa

Juha Saunavaara

Kuningas David

Charly Salonius-Pasternak

Siirtolaisuus lääkitsee ikääntyvää Eurooppaa

Lauri Seppälä

Uusi pohjoinen vetää väkeä etelästä

Kaarina Järventaus

Hyperglobalisaatio on tullut tiensä päähän

Mimosa Lankinen

Demonikratian rujot kasvot

Niina Sarkonen

Sosialismia ja päähuiveja

Kaisa Honkala

Eurooppa vei puolueettomuuden

Jaakko Blomberg

Menestyksellistä harvainvaltaa

Kari Kahiluoto

Kenialainen katse ihmisoikeuksiin

Ulla Anttila

Karhun kainalossa

Joonas Pörsti/UP

Ihmisoikeuksien inflaatio

Juha Mäkinen/UP

Kristallipallossa näkyy globaalipolitiikan vuosi 2012

Joonas Pörsti/UP

Mistä Eilen puhuttiin?

UP-lehden toimitus