Berlusconin karu perintö

Jouni Kantola

Italiaa 17 vuotta hallinneen Silvio Berlusconin eroaminen vei italialaisilta alibin. Vararikon partaalla kamppaileva valtio yrittää nousta jaloilleen virkamiesten vetämänä ja kansainvälisten tarkkailijoiden valvonnassa.

Sic transit gloria mundi – niin katoaa mainen kunnia – ker­rotaan Italian marraskuussa eronneen pääministerin Silvio Berlusconin lausuneen kuultuaan ystä­vänsä, edesmenneen Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin kuolemasta. Ber­lusconi ei ollut diktaattori, mutta jotain latinankielisen säkeen kaltaista suurta ja nostalgista koettiin myös Italiassa, kun maata kolmella vuosikymmenellä domi­noinut johtaja väistyi vallasta.

Mediaimperiumia johtava multimil­jardööri rakensi poliittisen järjestelmän ja aatemaailman, josta käytetään Italias­sa käsitettä berlusconismi. Berlusconin ajan hallintoa leimasi länsimaisissa de­mokratioissa ennen kokematon konflikti oikeuslaitoksen kanssa.

Berlusconi jätti jälkeensä vararikon partaalla olevan valtiontalouden ja po­liittisen hajaannuksen. Toisaalta, kuten Firenzen yliopiston politiikan professori Marco Tarchi huomauttaa, Italian lähi­tulevaisuus ei ole enää pelkästään italia­laisten asia, vaan merkittävä osa maan määräysvallasta on siirtynyt kansainvälisille toimijoille.

”Berlusconin hallitus oli niin heikko, että Italian talousremonttia valvovat nyt EU-komissio ja Kansainvälinen valuut­tarahasto. Paradoksi on, että tämä voi olla hetkellisesti jopa hyväksi Italialle. Tärkeintä olisi, että talousuudistukset saataisiin alulle ja Italia talouskasvun tielle. Pieni hengähdystauko politiikassa voi Berlusconin jälkeen tehdä hyvää”, Tarchi sanoo.

Ongelman ydin

Italian ongelma on talous, joka ei kasva. Italia on OECD:n johtavista teollisuus­maista ainoa, jonka asukasta kohden laskettu kansantulo on kymmenen viime vuoden aikana pienentynyt. Kuihtuvien verotulojen lisäksi Italialla on huomatta­va velkaongelma. Noin 1 900 miljardin euron valtionvelallaan Italia on euro­alueen velkaantunein maa. Velka on 20 prosenttia suurempi kuin kansantuote.

Kun talouskasvun tahmeus yhdistyy euroalueen suurimpaan velkaan, yhtä­löstä seuraa valtion maksukyvyttömyys. Italia on menossa konkurssiin, vaikka monella italialaisella menee vielä hyvin.

Italialaisten henkeä kohden laskettu varallisuus on 136 500 euroa, joka on lähes kaksinkertainen suomalaisiin ver­rattuna. Italiaan on kertynyt satojen vuo­sien aikana mittava kiinteistöomaisuus, ja lisäksi italialaisia vaurastutti toisen maailmansodan jälkeinen talousbuumi, jolle vain Japanin nousu veti vertoja.

”Monelle italialaiselle maata uh­kaava konkurssi tulee yllätyksenä, kuin kirkkaalle taivaalle karannut ukkospilvi. Hallitus on viime vuodet lähettänyt vain yhtä viestiä: kriisi ei koske meitä. Poliitti­nen muutospaine tulee auttamattomasti jälkijunassa”, sanoo Italian suurimman päivälehden Corriere della Seran pääkir­joitustoimittaja Aldo Cazzullo.

Italian kitkuttelu ison velkataakan kanssa on perustunut suhteellisen mata­laan korkoon. Tällä vuosituhannella Ita­lia on maksanut kymmenvuotisista jouk­kolainoistaan noin 4,5 prosentin korkoa. Marraskuussa korko nousi yli seitsemän prosentin kipurajan, kun Euroopan vel­kakriisi laajeni ja yleiset talousnäkymät huonontuivat. Korkokulut alkavat käydä ylivoimaisiksi.

Seuraavan vuoden aikana Italia jou­tuu hakemaan markkinoilta uudelleenrahoitusta velkakirjoilleen noin 300 miljardin euron edestä. Jos korko pysyy lähellä nykyistä tasoa, mikään kriisiohjelma tai säästöpaketti ei riitä pelas­tamaan Italiaa maksukyvyttömyydeltä. Maa tarvitsee talouskasvua.

Super-Mario kentälle

Italian talouden remonttimieheksi on ryhtynyt taloustieteilijä Mario Monti, jo­ta kutsutaan myös nimellä Super-Mario. Lempinimensä Italian uusi pääministeri sai komissaarivuosinaan EU:ssa 1995–2004. Mainetta pönkitti muun muassa päätös nousta bisnesguru Bill Gatesia vastaan ja määrätä Yhdysvaltalaiselle tietotekniikkajätille Microsoftille noin puolen miljardin euron sakot kilpailun vääristämisestä.

Montin on määrä johtaa Italiaa seuraaviin parlamenttivaaleihin, jotka pidetään keväällä 2013. Pääkirjoitus­toimittaja Aldo Cazzullo pitää politiikan ulkopuolelta tulevan ja kansainvälisesti tunnustetun taloustieteilijän valintaa pääministeriksi erinomaisena, mutta purskahtaa silti nauramaan.

”Italian poliitikoille on vaikea kuvi­tella parempaa kotiläksyä. Koko poruk­ka on komennettu katsomaan sivusta, kun teknisistä asiantuntijoista koottu virkamieshallitus yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on”, hän sanoo.

Valtaosa kansanedustajista on aset­tunut ainakin alkuvaiheessa tukemaan Montin tiukkoja talousuudistuksia. Montin hallitus aikoo uudistaa eläke­järjestelmää, korottaa varallisuusveroa, tarjota verohelpotuksia yrityksille sekä supistaa hallintoa. Italialaisten vastus­tus uudistuksia kohtaan todennäköisesti kasvaa, kun hallitus alkaa kajota sosiaali­etuuksiin.

Talouskasvun tiellä on useita ra­kenteellisia esteitä, joita ei voi korjata astumatta merkittävää valtaa käyttä­vien ammatillisten eturyhmien varpail­le. Työmarkkinoita vaivaavat satojen ammattiryhmien kilpailua rajoittavat etuoikeudet. Niiden purkamisen ohella Montin odotetaan leikkaavan länsimai­den kalleimman demokratian kuluja ja poliittisen eliitin epätodellisen suuria etuoikeuksia.

Italialainen kansanedustaja tienaa 150 000 euron vuosiansioillaan lähes kolminkertaisesti ranskalaiseen kolle­gaansa verrattuna. Kaksikamarisessa parlamentissa istuu 952 kansanedus­tajaa, 216 edustajaa enemmän kuin Euroopan parlamentissa. 130 kansan­edustajaa on samanaikaisesti virassa eri alueiden, provinssien tai kuntien hallinnossa ja nauttii tuplaroolistaan täysimittaista kaksoiskorvausta sekä eläkekertymää.

Tarkastelipa italialaista demokratiaa mistä kulmasta tahansa, sen kustannuk­set osoittautuvat yleensä kaksinkertai­siksi, jopa moninkertaisiksi verrattuna muihin länsimaisiin demokratioihin.

Kun pieni Antonio Di Pietron johta­ma laillisuuspuolue Arvojen Italia esitti politiikan kulujen merkittävää leikkaa­mista parlamentissa heinäkuussa, sekä Berlusconin johtama keskustaoikeisto­lainen hallitusrintama että suurin oppo­sitiopuolue keskustavasemmistolainen Demokraattinen puolue äänestivät ku­lujen leikkaamista vastaan.

Milanon talousyliopiston Bocconin professori Tito Boeri näkee Italian vai­kean tilanteen valoisan puolen.

”Kun mitään ei ole tehty moneen vuoteen Italian köyhtymisen estämisek­si, nyt pienilläkin muutoksilla saadaan aikaan kasvua. Lista siitä, mitä voidaan tehdä, on niin pitkä, että oikein hävet­tää”, Boeri sanoo.

Roskalaki esteenä

Luottamuspulasta poliittista järjestel­mää kohtaan kertoo se, että Italiassa on tehty jo jonkin aikaa tuloksellisinta oppositiopolitiikkaa kansanäänestyksillä parlamentin ulkopuolelta.

Italian perustuslaki mahdollistaa sitovan kansanäänestyksen, kun lakia­loitteen allekirjoittaa vähintään 500 000 kansalaista. Sitova kansanäänestys on lainvoimainen, jos yli puolet kaikista äänioikeutetuista antaa äänensä.

Äänikynnys ylittyi kesäkuussa ensim­mäisen kerran vuoden 1995 jälkeen, kun italialaiset torppasivat kansanäänestyk­sessä Berlusconin hallituksen suunnitel­mat paluusta ydinvoimaan ja ministeri­en oikeudesta olla saapumatta oikeuden kuultaviksi. Italialaiset äänestivät poik­keuksellisen vilkkaasti, ja yli yhdeksän kymmenestä äänesti hallitusta vastaan. Merkittävä osa hallituspuolueiden kan­nattajista ei noudattanut pääministerin kehotusta lähteä kaupungeista rantalo­malle äänestyksen ajaksi.

Italian suurimman puolueen paikas­ta Berlusconin puolueen kanssa kisaava keskustavasemmistolainen Demokraatti­nen puolue ei ole viime vuosina osannut hyödyntää kansalaisten oppositiotun­netta. Demokraattinen puolue oli pa­hasti myöhässä ydinvoimasta käydyssä kansanäänestyksessä, ja vaalilain muut­tamista se suorastaan vastusti, kunnes loppumetreillä kiirehti laittamaan puo­lueen tunnuksen aloitteen taakse. Kan­sanäänestysten kantavana poliittisena voimana on toiminut laillisuuspuolue Arvojen Italia.

Demokraattisen puolueen merkit­tävin voitto Berlusconin kaudella oli pääministerin nujertaminen tämän po­liittisessa synnyinkaupungissa Milanossa kevään aluevaaleissa.

Milanon siirtyminen vasemmistolle on tärkeää, sillä kaupunki on maan ra­hoitusalan keskus ja talouden moottori, joka on usein ennakoinut Italian poli­tiikan trendejä. Milanosta alkoi fasismi, Milanoon päättyi kristillisdemokraat­tien 50 vuotta yhtäjaksoisesti kestänyt hallituskausi ja Milanossa sai alkunsa berlusconismi.

Berlusconin perintönä Italiassa on myös hankala vaalilaki, jolle italialaiset ovat antaneet nimen roskalaki, porcel­lum. Laki evää italialaisilta mahdolli­suuden vaikuttaa kansanedustajien va­lintaan. Puolueilla on lain nojalla täysi valta nimetä kansanedustajansa vaaleissa ansaitun kokonaisäänimäärän mukaisen paikkajaon perusteella. Yksittäisten kan­sanedustajaehdokkaiden vaaleissa saa­milla äänillä ei ole merkitystä.

Yli miljoona italialaista allekirjoitti syyskuussa lakialoitteen, jonka tarkoi­tuksena on kumota epäsuosittu vaalila­ki. Vaalilain kumoamisesta järjestetään kansanäänestys keväällä 2012.

”Nyt kun Berlusconi on poissa, Ita­lia on menettänyt alibinsa. Jos homma ei toimi, siitä ei voida enää syyttää suur­miestä. Kansanvälisten tarkkailijoiden valvonnassa valtamme on alaston, mut­ta toisella tavalla, kuin seksiskandaalien tahriman Berlusconin aikana”, sanoo politiikan professori Tarchi.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää