Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Syyrialla on edessään pitkä kamppailu

Syyrian sisäiset jakolinjat ovat vahvistuneet Ranskan siirtomaa-ajasta lähtien. Niiden keskellä oppositio yrittää nyt koota rivejään.

Syyriassa käydään sisällissotaa, jonka jakolinjat perustuvat maan etnisiin, alueellisiin ja uskonnollisiin eroihin. Sisällissotaan on johtanut Bašar al-Assadin hallinnon väkivaltainen vastaus keväällä alkaneeseen kansannousuun.

Al-Assadin suku on pyrkinyt häivyttämään yhteiskunnallisia jakolinjoja koko 40-vuotisen hallintokautensa, sillä niiden on nähty uhkaavan Syyrian yhtenäisyyttä. Nyt hallinto on epäonnistunut tavoitteessaan: väkivalta on päinvastoin vahvistanut yhteiskunnallisia jakolinjoja ja painostanut osapuolet ryhmittymään niiden mukaisesti.

Ranskan kovat otteet

Syyria on elänyt sisällissodan uhan varjossa Ranskan mandaattivallasta lähtien. Ranska miehitti Syyrian vuonna 1920, juuri kun maa oli vapautunut osmanien vallasta. Ranskan mandaattivalta murskasi syyrialaisten toiveet itsenäisestä arabivaltiosta.

Syyrian kansa nousi Ranskan valtaa vastaan druusivuoristosta vuonna 1925. Kansannousu taltutettiin väkivalloin: ranskalaiset kohdistivat yhden historian ensimmäisistä siviilien vastaisista ilmapommituksista Damaskokseen syksyllä 1925 ja surmasivat kahdessa päivässä noin 1 500 kaupunkilaista.

Ranskan mandaattihallinto jakoi Syyrian etnisten, uskonnollisten ja alueellisten erojen perusteella hallinnollisiin alueisiin: Syyrian valtiona tunnettuihin Damaskoksen ja Aleppon kaupunkeihin, alaviittien asuttamaan vuoristoiseen rannikkokaistaleeseen sekä druusivuoristoon. Lisäksi osmaniaikaisesta Syyrian maakunnasta irrotettiin kristittyjen asuttamia kyliä ja alueita osaksi Libanonia.

Ranskalaiset perustelivat sisäisten jakolinjojen tarvetta uskontojen välisen konfliktin estämisellä. Ranskalaiset perustelivat sisäisten jakolinjojen tarvetta uskontojen välisen konfliktin estämisellä. Jaot kuitenkin vahvistivat uskontojen ja heimojen välistä erillisyyttä ja voimistivat etnisuskonnollista identiteettiä syyrialaisen kansallisen identiteetin sijasta.

Syyria itsenäistyi vuonna 1946, mitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta kestänyt valtataistelun aika. Sotilasvallankaappaukset, hallitusten vaihdokset ja upseerikunnan puhdistukset seurasivat toisiaan. Vuonna 1970 vallan kaappasi alaviitteihin kuulunut Hafez al-Assad, nykyisen presidentin isä. Hän vakautti Syyriaa keskittämällä vallan lujasti Ba’th-puolueen, alaviittijohtoisten turvallisuuspalveluiden ja armeijan käsiin.

Muutoksen merkkejä

Käytännössä al-Assad kaappasi vallan vähemmistölle, joka edusti vain reilua kymmentä prosenttia väestöstä. Vakautta ylläpidettiin henkisen ja fyysisen väkivallan avulla: poikkeustilalaki takasi Syyrian salaiselle poliisille mukhabaratille mahdollisuuden puuttua jokaisen kansalaisen elämään ihmisarvon ja vapauden kustannuksella. Alistaminen ja turvallisuuspalvelujen rakentaminen oikeutettiin Israelin uhkalla. Al-Assadin hallinnolle suurin uhka oli kuitenkin muslimiveljeskunta, jonka hallinto tuhosi säälittä Haman pommituksissa vuonna 1982.

Bašar al-Assad seurasi isäänsä valtaistuimelle vuonna 2000. Älymystön piirissä virisi toivo muutoksen mahdollisuudesta: toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Michel Kilo perusti Damaskoksen keväänä tunnetun kansanliikkeen, joka tavoitteli uudistuksia ja julkaisi tavoitteistaan julistuksen. Se säikäytti hallinnon, ja liike tukahdutettiin pidätyksillä.

Kansanliikettä koetettiin perustaa uudelleen vuonna 2005. Tuolloin Syyria vetäytyi Libanonista kansainvälisen paineen alla Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn murhan jälkeen. Syyrian kansanliike koki tämän uudeksi tilaisuudekseen. Liike julkaisi Damaskoksen julistuksen, jossa vaadittiin väkivallattomuutta, demokraattista muutosta ja poikkeustilalain poistamista – samankaltaisia vaatimuksia kuin kuluvan vuoden kansannousussa. Liike onnistui kokoamaan yhteen useimmat oppositioryhmät, jopa muslimiveljeskunnan, mutta kilpistyi lopulta pidätyksiin.

Vuoteen 2011 tultaessa Syyrian oppositio oli lakaistu vankilaan tai maan alle. Samaan aikaan Syyrian kansainvälinen maine kuitenkin parani: suhteet Turkkiin olivat läheiset ja Saudi-Arabiaan paranemaan päin. Myös hallinnon itseluottamus oli korkealla, olihan kansannousuyritykset kukistettu menestyksellisesti vuodesta 1970 lähtien, eikä mikään näyttänyt uhkaavan al-Assadin valtaa.

Oppositio on jakautunut

Vielä tämän vuoden tammikuun [2011] lopussa Bašar al-Assad vakuutti Wall Street Journalin haastattelussa, että Tunisian ja Egyptin tapahtumat eivät leviäisi Syyriaan. Presidentti kuitenkin aliarvioi kansan kyllästymisen asteen. Joka paikkaan ulottuva korruptio ärsytti syyrialaisia. Kansa koki hallinnon samalla tavalla vieraaksi kuin osmanihallinnon tai Ranskan mandaattivallan aikanaan.Kansa koki hallinnon samalla tavalla vieraaksi kuin osmanihallinnon tai Ranskan mandaattivallan aikanaan.

Syyrian arabikadun kansannousussa ei ole ollut uskonnollista tai muuta ideologista jalanjälkeä. Suurin osa mielenosoittajista on Syyrian sunnimuslimeja, joiden osuus on noin 70 prosenttia väestöstä. Toisaalta osa sunneista tukee nykyhallintoa varsinkin Damaskoksessa ja Aleppossa. Heitä al-Assadin hallinnon luoma vakaus on hyödyttänyt taloudellisesti.

Opposition järjestäytyminen on ollut hidasta. Maasta on puuttunut toimiva kansalaisyhteiskunta, kansaan on juurrutettu pelko ja oppositioliike on ollut pitkään tukahdutettu. Mielenosoitusten keskitetyn koordinaation puuttuessa ulkomailla asuvat opposition kannattajat pyrkivät ohjaamaan tapahtumia sosiaalisen median avulla. Syyskuun puolivälissä Turkissa perustettiin 140-jäseninen Syyrian kansallisneuvosto, joka koordinoi oppositiotoimintaa. Puolet neuvoston jäsenistä asuu Syyriassa, ja neuvoston puhemiehenä toimii Ranskassa asuva akateemikko Bourhan Ghaliou.

Siinä missä aikaisemmat yritykset oppositioliikkeiden järjestämiseksi olivat kaatuneet epäsopuun ja mielenosoittajien tuen puuttumiseen, kansallisneuvosto hankki etukäteen tuen Syyrian eri oppositiotoimijoilta. Mukana on edustajia niin Damaskoksen julistuksen allekirjoittajaryhmistä, demokratian puolesta toimivista kansalaisliikeverkostoista, Syyrian muslimiveljeskunnasta, eri kurdiryhmistä kuin paikallisesta koordinaatiokomiteasta, joka ohjaa nyt erityisesti nuorisosta koostuvia katujen mielenosoituksia. Lisäksi oppositiotoimijoihin on laskettava armeijasta loikanneet sotilaat ja muut väkivaltaa kannattavat vastarintatoimijat.

Oppositiota heikentävät Syyrian uskonnolliset, etniset ja alueelliset jakolinjat. Lisäksi oppositio on jakautunut rauhanomaisten protestien ja aseellisen vastarinnan kannattajiin. Selvä enemmistö oppositiotoimijoista kannattaa edelleen rauhanomaista toimintaa, mutta aseelliseen väkivaltaan turvautuvien määrä kasvoi huomattavasti syksyn kuluessa. Tästä kertovat Homsin kaupungin tienoilla käydyt taistelut ja tiedot siitä, että armeijasta loikanneet sotilaat ovat perustaneet Vapaan Syyrian armeijan. Al-Assadin hallinto puolestaan voi käyttää aseellista vastarintaa osoituksena siitä, että hallinnon maaliskuusta asti rummuttamassa propagandassa ”aseellisista terroristiryhmistä” on perää.

Kansallisneuvoston tavoitteena on syrjäyttää al-Assadin hallinto demokraattisten uudistusten toteuttamiseksi. Tähän se tarvitsee arabikadun mielenosoittajien ylläpitämää painetta.

Al-Assadin jälkeen

Jos ja kun al-Assad syrjäytetään, ratkaisun avaimet ovat väliaikaishallinnolla, jonka on pohjauduttava kansalliseen neuvostoon ja paikalliseen koordinaatiokomiteaan. Paikallinen koordinaatiokomitea edustaa maan sisällä toimivaa oppositioliikettä.

Organisaatioiden olisi löydettävä yhteisymmärrys uudistusten tiekartasta ja aikataulusta. Turvallisuusviranomaiset todennäköisesti asettuisivat väliaikaishallinnon taakse. Ne voisivat siirtymäaikana turvata yhteiskuntarauhaa sillä aikaa, kun perustuslakia uudistetetaan ja vaaleja järjestetään.

Lisäksi väliaikaishallinnon olisi pyydettävä kansainvälistä rikostuomioistuinta tutkimaan YK:n mandaatilla eri osapuolien kansannousun ja sisällissodan aikana tekemät rikokset ja saattamaan niihin syylliset oikeudelliseen vastuuseen.

Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja.

---------------------------------------------------------------------------------------

Sotilaallinen väliintulo pahentaisi tilannetta

Syyrian mielenosoituksissa on vaadittu maan ylle lentokieltoaluetta tai kansainvälistä sotilaallista väliintuloa siviilien suojelemiseksi. Tällaiseen interventioon tarvittaisiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma, mikä näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä.

Venäjä ja Kiina vastustavat päätöslauselmaa osittain siksi, että ne katsovat länsimaiden ylittäneen sotilasoperaatiollaan keväisen Libya-päätöslauselman sallimat valtuudet. Lisäksi sotilaallinen interventio lisäisi epävakautta koko alueella ja olisi siten ehkä myös Yhdysvaltojen ja Israelin etuja vastaan.

Syyriassa mielenosoittajilla ei ole hallussaan yhtään selkeää, maantieteellisesti rajattua aluetta. Siksi hyökkäykset Syyrian strategisia kohteita, hallinnon infrastruktuuria, varuskuntia, ilmapuolustusta, lentokenttiä ja viestijärjestelmiä vastaan lamauttaisivat turvallisuusjoukkojen toimintaa vain osittain.

Lisäksi sotilaallinen väliintulo radikalisoisi hallinnon entistä verisempiin toimiin mielenosoittajia vastaan. Syyria jakautuisi mahdollisesti hallituksen hallussa oleviin Damaskokseen, Aleppoon ja alaviittivuoristoon sekä opposition hallussaan pitämiin rajaseutuihin ja Homsin ja Haman kaupunkeihin. Turkin Syyrian-puoleiselle rajalle syntyisi Turkin tukema, opposition hallussa oleva vyöhyke.

Syyrian ilmapuolustus aiheuttaisi kansainväliselle liittoutumalle huomattavasti Libyaa raskaampia tappioita. Hyvin varustellut turvallisuuspalvelut ja armeijan erityisyksiköt pysyisivät hallinnon tukena, vaikka osa sunnivarusmiehistä koostuvista, heikosti varustelluista varusmiesyksiköistä siirtyisi opposition puolelle.

Jos Turkki osallistuisi mahdolliseen Nato-johtoiseen väliintuloon, Syyria ja Turkki olisivat sodassa. Israel voisi joutua vedetyksi mukaan, jos Syyria yrittäisi kostaa väliintuloa joko suoraan ohjusiskuilla tai Hizbollahin toimin Etelä-Libanonista.

Kansainvälinen yhteisö ei siis pysty keinovalikoimallaan lopettamaan Syyrian sisällissotaa, vaan ratkaisun avaimet ovat syyrialaisten käsissä. Todennäköisimmin edessä on vuosia kestävä Irakin sekasortoa muistuttava tilanne.

Ulkopolitiikka 4/2011