Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kaksi erilaista Syyriaa

Caroline Donati: L’Exception Syrienne. Entre modernisation et résistance. Editions La Découverte 2009, 360 s. Talal El-Atrache & Richard Labévière: Quand la Syrie s’éveillera... Perrin 2011, 830 s.

Kaisa Honkala

Lähi-idän menestyjä vai jäykkä klienttivaltio? Kaksi viime vuosina ilmestynyttä ranskankielisten toimittajien kirjoittamaa teosta maalaa perin erilaiset kuvat Syyriasta, Ranskan entisestä siirtomaasta.

Richard Labévièren ja Talal El-Atrachen Quand la Syrie s’éveillera... (Kun Syyria herää) haluaa kumota näkemykset Syyriasta Lähi-idän roistovaltiona. Huomattava osa teoksesta keskittyy tyystin muiden valtioiden puuhiin: Yhdysvaltojen, EU:n, Israelin ja Saudi-Arabian toiminta joutuu kriittisen ruodinnan kohteeksi. Välillä tapahtumien kuvaus on hyvin perusteltua, mutta usein asiatesitetään tarkoitushakuisesti Syyrian kannalta parhain päin. Viestinä on, että vihamielisessä ympäristössä arabinationalistiselta pohjalta toimiva ja sunnalaista jihadismia vastaan kamppaileva Syyria toteuttaa omista lähtökohdistaan ymmärrettävää reaalipolitiikkaa.

Tekijät kutsuvat Syyriaa ”pieneksi itämaiseksi tiikeriksi”, jolla on suurta taloudellista potentiaalia. Menestyksen tiellä on köyhyyttä ja korruptiota, mutta maan johtajilla on keinoja niiden voittamiseen – presidentti Bašar al-Assadin näkemyksiä siteerataan useaan otteeseen. Autoritäärinen hallinto saa tiukimmat moitteet 2000-luvun demokratialiikkeen tukahduttamisesta. Valtion tukemaa uskonnollista monimuotoisuutta käsitellään seikkaperäisesti, mutta viralliseen arabi-identiteettiin huonosti sopivan vähemmistön eli kurdien sorrettua asemaa ei mainita lainkaan.

Caroline Donatin L’Exception Syrienne (Syyria on poikkeus) on rakenteisiin pureutuva tutkielma syyrialaisesta yhteiskunnasta. Sen mukaan valtaa pitävä Ba’ath-puolue on menettänyt arabinationalismiin perustuvan ideologisen pohjansa. Jäljellä on järjestelmä, joka haluaa taata oman jatkuvuutensa. Hafez al-Assadin presidenttikaudella (1970– 2000) luotiin klientelistinen systeemi, jossa Syyrian eri väestöryhmiä sidottiin myönnytysten avulla osaksi hallintoa tukevaa verkostoa. Hafezin poika Bašar on jatkanut samaa linjaa.

Donati kutsuu Syyrian talouden liberalisointia 2000-luvulla ”kaverien kapitalismiksi”: sen tarkoitus on hyödyttää etupäässä johtoportaan uusia liittolaisia. Syyrian kasvaneet tuloerot eivät ole merkki talouspolitiikan pienistä epäonnistumisista, vaan talouspolitiikan johdonmukainen seuraus.

Donati käsittelee useita samoja teemoja kuin Labévière ja El-Atrache, mutta paneutuu syyrialaiseen yhteiskuntaan laajemmin, tarkemmin, syvällisemmin – ja skeptisemmin. Kaksikko uskoo hallinnon mahdollisuuksiin uudistua ja näkee esimerkiksi ylhäältä päin ohjatun kansalaisjärjestöjen kentän esimerkkinä tästä. Donatin mukaan järjestöt luovat kuvaa modernista Syyriasta, mutta niihin rekrytoidaan eliitin jälkikasvua eivätkä ne tue aitoa kehitystä.

Donatin kirja ilmestyi vuonna 2009, mutta kun kirjoittaja kuvaa uskonnollisten identiteettien vahvistumista, sisäisen muuttoliikkeen aiheuttamia ongelmia ja kaupunkien ympärille kasvavia kurjuuden vyöhykkeitä, hän tuntuu piirtävän vuoden 2011 kansannousun karttaa.

Kirjan lopussa esiin astuu voima, jota järjestelmä ei ole vielä voittanut puolelleen, nimittäin nuoret, syyrialaisten enemmistö. He nauttivat kansainvälistymisestä ja valitsevat omanlaisensa identiteetin. He haaveilevat urasta ja ulkomaanmatkoista, mutta monilla ei ole varaa edes mennä naimisiin.

Odotusten ja todellisuuden välinen ero on liian suuri, kestämätön. Donatin haastattelemia nuoria kiinnostaa syyrialaisuus, ei panarabismi. Mutta kuten eräs opiskelija toteaa: ”Syyrialaiset tietävät, ettei heidän maansa kuulu heille.”

Ulkopolitiikka 4/2011