Japanin politiikka odottaa uudistajaa

Juha Saunavaara

Pääministeri on vaihtunut Japanissa tiuhaan, mutta poliittisen järjestelmän murros on siirtynyt aina tuonnemmaksi. Kansantalous on velkaantunut, ja työväestö vanhenee.

Kansalliset katastrofit luovat kysyntää valtiomiesmäisyy­delle ja synnyttävät usein ta­rinoita vahvoista johtajista. Japania maaliskuussa 2011 kohdannut maanjäristys ja sitä seurannut jälleen­rakennus eivät kuitenkaan nostaneet pääministeri Naoto Kanin kannatusta uuteen nousuun. Kanin johtajuuden puutetta arvosteltiin rajusti, ja hän joutui eroamaan kesällä.

Demokraattisen puolueen uudeksi johtajaksi ja pääministeriksi valittiin äänestyksessä Yoshihiko Noda.

Japanin pääministerin vaihtumisen taustalla on kuitenkin ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä mannerlaattojen liik­keiden kanssa. Pääministerit ovat vaih­tuneet Japanissa tiuhaan aiemminkin: Maata lähes koko sodanjälkeisen kau­den hallinnut liberaalidemokraattinen puolue saavutti pääministeri Junichiro Koizumin johtamana erään historiansa suurimmista vaalivoitoista parlamentin alahuoneen vaaleissa syyskuussa 2005.

Seuraavan neljän vuoden aikana pää­ministeri vaihtui kolmesti – kunnes libe­raalidemokraatit kärsivät kaikkien aikojen suurimman vaalitappionsa vuoden 2009 vaaleissa. Valtaan nousivat demokraatit.

Epäonnistumisten syitä on haettu muun muassa puolueiden sisäisestä ha­janaisuudesta.

Puolueen ja yritysten liitto

Liberaalidemokraattinen puolue syntyi konservatiivisten voimien pakkoavioliit­tona ja reaktiona vasemmiston yhdisty­miseen vuonna 1955. Puolueen vuoteen 1993 kestäneellä pitkällä valtakaudella hallituksen kokoonpano oli sidoksissa hallituspuolueen sisäisten ryhmien voi­masuhteisiin. Puoluetta on kuvattu rykel­mäksi itsenäisiä, keskenään kilpailevia ryhmiä, joita piti koossa vain mahdolli­suus hallitustyöskentelyyn.

Hallituksessa istuttujen vuosikym­menten aikana liberaalidemokraatit johtivat kansallista politiikkaa lähei­sessä yhteistyössä virkamiesten kanssa. Tarkalla korvalla hallituspuolue kuun­teli myös liike-elämän intressejä. Kuulo tarkentui sitä mukaa, kun liike-elämältä virtasi poliitikoille rahoitusta.

Esimerkiksi vuonna 1974 liberaalide­mokraattien todettiin haalineen itselleen noin 170 miljoonaa dollaria eli 80 pro­senttia kaikista raportoiduista yritysten ja yhteisöjen avustuksista. Vuonna 1991 puolueen virallisista tuloista lähes 60 prosenttia koostui lahjoituksista.

Rahoituksen todellista määrää on vaikea arvioida, mutta sitä pidetään var­mana, että poliitikot kattoivat yritysten rahoillakalliiden ja tiheästi toistuneiden vaalien kustannuksia.

Yhdysvallat oli jo toisen maailmanso­dan aikana tulkinnut, että Japanin sotaa edeltänyt demokratia epäonnistui, koska puoluepoliitikot ja talouselämä olivat niin läheisissä suhteissa. Yhdysvaltojen johtamalla Japanin miehityskaudella tilanteeseen ei kuitenkaan puututtu, ja kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen kes­kustiedustelupalvelu alkoi jopa rahoittaa Japanin konservatiiveja kulissien takana.

Japanilaisten vuosikymmeniä jatku­nutta tukea vallinneelle järjestelmälle on selitetty niin sanotulla menestyksen para­doksilla. Järjestelmää oli vaikea muuttaa, koska liberaalidemokraatteja edustanei­den poliitikkojen, virkamiesten ja liike-elämän yhteistyö tarjosi vuosikymmenien ajan vakaat ja muuttumattomat edellytykset kansalaisten elintason ja koulutustason nousulle. Poliittinen jär­jestelmä pysyi pystyssä, vaikka ongelmat kävivät ilmeisiksi viimeistään 1990-luvun alussa.

Samankaltaiset ongelmat vaivasi­vat monia yrityksiä: niiden oli vaikea itsenäistyä valtiovallan ohjauksesta ja sopeuttaa toimintakulttuuriaan muut­tuvaan markkinatilanteeseen.

Uutta alkua odotellessa

Sekä vuoden 1993 että vuoden 2009 vallanvaihtoja liberaalidemokraattisel­ta puolueelta demokraateille pidettiin merkkeinä uuden aikakauden alusta. Demokraatit eivät kuitenkaan näytä onnistuneen vakiinnuttamaan kannatus­taan entistä nopeammin mieltään muut­tavan äänestäjäkunnan keskuudessa.

Puoluekentän 1990-luvun myllerryk­sen suurimmaksi saavutukseksi jäi vaa­lijärjestelmän muutos, joka raivasi tietä kaksipuoluejärjestelmälle. Korruption kitkeminen ja vaalien kustannusten leik­kaaminen jäivät sen sijaan suunnitelmiksi.

Myös demokraattisen puolueen epä­onnistumisen syitä on etsitty puolueen hajanaisuudesta. Viime kuukausina Ja­panin politiikan tarkkailijat ovat kes­kustelleet siitä, erottaako tässä suhtees­sa oikeastaan mikään demokraatteja ja liberaalidemokraatteja toisistaan.

Lisäksi poliitikkojen jatkuvat skan­daalit osoittavat, ettei korruptio häviä eikä poliittisen rahoituksen läpinäky­vyys automaattisesti lisäänny hallitus­puoluetta vaihtamalla. Esimerkiksi Na­oto Kanin edeltäjän, pääministeri Yukio Hatoyaman on osoitettu saaneen mil­jardööriäidiltään lainvastaista rahallista tukea. Myös demokraattipuolueen vahva taustavaikuttaja ja entinen johtaja Ichiro Ozawa on ryvettynyt korruptioskandaa­leissa, ja hänen epäselviä maakauppo­jaan käsitellään parhaillaan oikeudessa.

Yoshihiko Nodan valinta uudeksi pääministeriksi osoitti myös sen, että valtion päämiehen valinnassa on yhä kysymys hallitsevan puolueen sisäisestä valtataistelusta, jossa valituksi tulee hyvin harvoin suurinta kansansuosiota nauttiva ehdokas. On ironista, että Nodan menes­tyksen takeena oli lopulta etäisyys kor­ruptioskandaaleissa rämpineeseen Ichiro Ozawaan. Puolueen yhtenäisyyden nimis­sä Nodan oli kuitenkin nimitettävä myös Ozawaa lähellä olevia tahoja puolueen ja hallituksen johtopaikoille.

1980-luvun lopun kuplatalouden puhkeamisen jälkeen Japani on elvyttänyt itsensä maailman velkaisimpien kansan­talouksien joukkoon. Ero moniin muihin velkojensa kanssa kamppaileviin maihin tosin on se, että Japanin valtio on kerännyt velkarahoituksen kotimaisilta säästäjiltä.

Aikaa muutoksiin ei kuitenkaan ole paljoa, sillä Japani vanhenee teollisuus­maista ensimmäisten joukossa. Vuonna 2015 jo joka neljännen japanilaisen arvi­oidaan olevan yli 65-vuotias, eli jokaista eläkeläistä kohden on enää noin 2,5 työ­ikäistä. Heistäkin aiempaa useampi kärsii työttömyydestä.

Ensimmäiseksi Japanissa tulisi kor­jata poliittista luottamuspulaa, joka estää poliitikkoja tekemästä rohkeita päätöksiä. Nyt poliitikot pelkäävät, että äänestäjäkunta rankaisee heitä vaikeista mutta välttämättömistä päätöksistä. Ää­nestäjät eivät puolestaan luota poliittisiin päätöksentekijöihin, eivätkä ydinturval­lisuudessa havaitut puutteet ole olleet omiaan lisäämään kansan luottamusta valvoviin virkamiehiin.

Pääministeri ei voi luottaa edes oman puolueensa varauksettomaan tukeen. Siksi Japani tarvitsisi luottamuksen palauttajaksi ja jatkuvuuden takaajaksi vahvan johtajan, joka pitäisi puolueensa ja hallituksensa rivit järjestyksessä.

Tarvetta on myös selkeälle kansal­liselle missiolle. Japanilla on sellaisesta esimerkkejä: 1960-luvulla maa tähtäsi ohjelmallisesti tulojen kaksinkertaista­miseen, millä oli ymmärrettävä kytkös ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ohjel­ma tarjosi kansalaisille tarttumapintaa, ja sen menestys konkretisoitui japanilai­siin koteihin ilmestyneissä televisioissa, pesukoneissa ja jääkaapeissa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää