Venäjä kehittelee vastalääkettä demokratia-virukseen

Sinikukka Saari

Venäjä on viime vuosina kunnostautunut demokratian aktiivisena vastustajana. Kampanjan kohteeksi on joutunut etenkin Etyjin vaalitarkkailu. Ärhentely kumpuaa Venäjän perimmäisestä heikkoudesta.

kuva Urdur Gunnarsdottir

Kylmän sodan loppuessa oletettiin yleisesti, että Venäjä ja muut entisen Neuvostoliiton maat muuttuisivat asteittain liberaaleiksi demokratioiksi. 1990-luvun loppuun mennessä oli kuitenkin käynyt selväksi, ettei monen entisen neuvostotasavallan muutoksen polku ollutkaan niin mutkaton kuin kylmän sodan jälkeisessä euforiassa oli uskottu.

Muutamat tutkijat ovat jopa väittäneet, että demokratian kieroon kasvaminen näissä maissa tapahtui osittain lännen avustuksella. Demokratian vahvistamisen nimissä lännen johtajat olivat valmiita tukemaan Boris Jeltsinin epäliberaaleja ja paradoksaalisesti jopa epädemokraattisia toimia.

Viime vuosina Venäjä on yhä selvemmin kyseenalaistanut lännen harjoittaman demokratian tukemisen niin Venäjällä kuin kansainvälisestikin. Usein tämän strategian on väitetty syntyneen vastaiskuna erityisesti Ukrainan oranssille vallankumoukselle vuoden 2004 lopussa.

Todellisuudessa tämä Vladimir Putinin toiselle kaudelle leimansa antanut strategia oli alkanut hahmottua jo aiemmin. Ukrainan tapahtumat saivat Venäjän kuitenkin terävöittämään lännen demokratiapolitiikan vastaisia toimia.

Kasvojen menetys Ukrainassa

Venäjä sotkeutui aktiivisesti Ukrainan vaaleihin vuonna 2004. Maan johto tuki – sekä avoimesti että kulissien takaa – Viktor Janukovytšin kampanjaa, joka noudatteli Venäjällä hyväksi havaittua kaavaa: suurta budjettia, poliittisten teknologien juonia ja vanhan fasismi-retoriikan verryttelyä. Venäläistä esimerkkiä noudattaen Janukovytšin tukijat käyttivät hyväkseen hallinnollisia resursseja ja valtamediaa, uhkailivat vastustajia ja sormeilivat vaalituloksia.

Ukrainassa olleet kansainväliset vaalitarkkailijat totesivat, etteivät vaalit täyttäneet yleisesti hyväksyttyjä vapaiden ja oikeudenmukaisten vaalien kriteerejä. Ulkomainen kritiikki vahvisti oppositiovoimia, jotka vaativat tulosten mitätöintiä ja uusia vaaleja. Tästä tapahtumaketjusta alkoi oranssi vallankumous.

Ukrainan tapahtumat todistivat, ettei venäläinen resepti toiminut vieraassa kontekstissa odotetulla tavalla. Venäjän johdon mieltä kirvelevä kansainvälinen nöyryytys sekoittui epämääräiseen pelkoon siitä, että jotain oranssin vallankumouksen tapaista saattaisi tapahtua joskus tulevaisuudessa
Venäjällä.

Venäjän johdon kolauksen saanutta itsetuntoa ryhdyttiin pian paikkaamaan kovennetulla retoriikalla sekä kokonaisvaltaisemmalla ja aktiivisemmalla demokratian vastaisella strategialla niin oman maan sisällä kuin kansainvälisestikin.

Tavoitteena sisäinen konsensus

Oman maan sisällä johtava eliitti on viime vuosina tiukentanut otettaan entisestään. Taustalla on pelko, että naapurimaiden kumoukset rohkaisevat myös venäläiset barrikadeille kyseenalaistamaan ”suvereenin demokratian” opit. Tämä skenaario kuulostaa kaukaiselta, hipoohan Putinin kannatus yhä pilviä.

Koska horisontissa häämöttävään vallanvaihtoon liittyy aina riskejä, nähdään hyvin pieni todellinen oppositio kuitenkin uhkana valtaapitäville. Pelosta kertovat esimerkiksi venäläisviranomaisten ylimitoitetut toimet oppositioliike Toisen Venäjän mielenosoituksen kukistamiseksi Moskovassa viime huhtikuussa.

Keskeisellä sijalla Venäjän sisäisessä kampanjassa on kansalaisyhteiskunnan, julkisen keskustelun ja poliittisen elämän kasvava kontrolli. Jo ennen oranssia vallankumousta Venäjällä päätettiin perustaa neuvoa-antava yhteiskunnallinen kamari luomaan rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Oranssiviruksen pelko saattoi kuitenkin vaikuttaa kamarin jäsenten kokoonpanoon, sillä siitä ei löydy riippumattomia kansalaisvaikuttajia. Kolmessa vaiheessa kamariin valitut jäsenet ovat merkittäviä venäläisiä ja valtaapitäviin myönteisesti suhtautuvia kansalaisyhteiskunnan edustajia – esimerkkinä ensimmäisestä laulajalegenda Alla Pugatšova ja jälkimmäisestä Naši-järjestön jäsen Julia Gorodnitševa. Vaikka kamarin käytännön merkitys on jäänyt vaatimattomaksi, sen perustaminen kertoo valtaapitävien halusta ohjata yhteiskunnallista keskustelua.

Muita paloja yhteiskunnallisen konsensuksen rakentamisen palapelissä ovat olleet esimerkiksi Putin-mielisten nuorisojärjestöjen kasvu, Venäjällä toimivien kansalaisjärjestöjen toimintaa säätelevien lakien tuntuva tiukentaminen vuoden 2005 lopulla, vaalilakien muuttaminen valtaa pönkittäviksi sekä puoluekentän muokkaaminen uudelleen Kremlin ohjeiden mukaisesti vuonna 2006.

Vaalilakien muutokset pitävät sisällään muun muassa säännökset, ettei puolueista riippumattomia kansanedustajaehdokkaita tulevaisuudessa sallita. Duumaedustajat eivät myöskään saa vaihtaa puoluetta kesken kauden. Lisäksi luovutaan säännöksistä, joiden mukaan parlamenttivaaleissa tulosten hyväksyminen edellyttää vähintään 25 prosentin ja presidentinvaaleissa vähintään 50 prosentin äänestysaktiivisuutta.

Näkyvin toimi puoluekentän järjestämiseksi on ollut kolmen pikkupuolueen yhdistäminen ”oppositiopuolue” Oikeudenmukaiseksi Venäjäksi lokakuussa 2006. Siirto oli presidentinhallinnon järjestämä. Tarkoituksena oli luoda valtapuolue Yhtenäiselle Venäjälle sellainen kilpailija, joka ei uhkaisi valtaapitäviä. Tarjottu vaihtoehto on siis kuvitteellinen, sillä kummatkin puolueet vahvistavat nykyisen valtaeliitin asemaa.

Hyökkäys Etyjiä vastaan

Venäjän uudella demokratianvastaisella strategialla on myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Oranssin vallankumouksen jälkeen Venäjä on julistanut kansainvälisillä areenoilla yhä kuuluvammin, ettei kenelläkään ole oikeutta ulkoapäin arvostella sen – tai muiden IVY-maiden – tapaa määritellä ja toteuttaa demokratiaa.

Väite tuo mieleen neuvostoajan: Neuvostoliiton harjoittamaan ”sosialistiseen demokratiaan” ei tunnetusti saanut kukaan puuttua. Tällaisen politiikan perustelu on nykypäivänä hankalaa – onhan Venäjä sitoutunut monenlaisiin kansainvälisiin rakenteisiin, joiden nimenomainen tehtävä on seurata maiden demokratiakehitystä yhteisesti sovittujen periaatteiden pohjalta.

Yksi tällainen rakenne on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ja sen alaisuuteen myöhemmin perustettu Demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto (ODIHR).

ODIHR on nimensä mukaisesti erikoistunut erityisesti kansainväliseen vaalitarkkailuun ja yleisen demokratiakehityksen seuraamiseen. Vaalitarkkailun pohjana käytetään Etyj-maiden vuonna 1990 hyväksymää Kööpenhaminan asiakirjaa, jossa määritellään ”vapaiden ja oikeudenmukaisten” vaalien kriteerit.

Viime vuosina Venäjä on kyseenalaistanut nämä normit yhä suoremmin. Arvostelun kohteena eivät varsinaisesti ole läntiset normit, sillä Venäjä – ja jo Neuvostoliitto aikanaan – on itse aktiivisesti osallistunut Etyjin normien määrittelyyn. Kyse on siis jo kertaalleen sovittujen yhteisten normien uudelleenavaamisesta.

Haaste heitettiin Georgian ruusuvallankumouksen ja Venäjän omien presidentinvaalien jälkeen kesällä 2004. Venäjä kokosi tuolloin ei-demokraattisten IVY-maiden rintaman vastustamaan kansainvälisiä vaalitarkkailijoita: Armenian, Valko-Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Moldovan, Tadžikistanin, Ukrainan, Uzbekistanin ja Venäjän silloiset presidentit allekirjoittivat vetoomuksen, jossa Etyjin vaalitarkkailukäytännön väitettiin perustuvan kaksinaismoralismille ja loukkaavan isäntämaiden suvereniteettia. Myöhemmin myös Turkmenistan liittyi joukkoon.

Joitakin viikkoja myöhemmin IVY-maat julkaisivat niin kutsutun Astanan vetoomuksen, jossa vaadittiin Etyjin toiminnan painopisteen siirtämistä ihmisoikeuksista ja demokratiasta vakavampiin turvallisuuskysymyksiin sekä luopumista ”maiden poliittisen tilanteen” tarkkailusta.

Tilanteen kiristyessä Ukrainassa Financial Times julkaisi ulkoministeri Sergei Lavrovin artikkelin, jossa ministeri syytti Etyjin jakavan vaalitarkkailutuomioitaan maiden maantieteellisen sijainnin mukaan: vaalit Wienistä itään tuomittiin suoralta kädeltä ilman yritystäkään objektiivisuuteen.

Oranssin vallankumouksen jälkeen retoriikka on koventunut entisestään. Tammikuussa Venäjän Etyj-edustaja julisti vaalitarkkailun muuttuneen ”järjettömäksi” toiminnaksi, jonka tarkoituksena on poliittinen manipulointi ja maiden vakauden horjuttaminen.

Venäläisten mukaan Ukrainan demokraattisesti valittu ja legitiimi johto syrjäytettiin läntisiä etuja palvelevien kansainvälisten vaalitarkkailijoiden ja lännen rahoittamien kansalaisliikkeiden avustuksella. Etyjin vaalitarkkailun uskotaan muuttuneen ”tiettyjen maiden” poliittiseksi aseeksi, jolla häikäilemättä puututaan muiden maiden sisäisiin asioihin.

Kilpailevat demokratianormit

Venäjän esittämä kritiikki on kovaa ja poliittisesti motivoitunutta. Syytösten poliittinen luonne on noussut esille lähes joka kerta kun IVY-maissa on järjestetty vaalit oranssin vallankumouksen jälkeen.

Kampanjassaan Etyjin vaalitarkkailua vastaan Venäjä käyttää hyväksi vuonna 2002 perustettua IVY-maiden vaalivalvontaorganisaatiota. Tämän järjestön vaalitarkkailutulokset ovat säännönmukaisesti vastakkaisia ODIHR:n tuloksille. IVY-maiden vaaliorganisaation mielestä Viktor Janukovytšin voitto oli legitiimi, mutta vakavia puutteita löytyi Viktor Juštšenkon valtaan nostaneista uusintavaaleista – päinvastoin kuin mitä Etyjin raportit esittivät. IVY-maiden järjestö julisti vapaiksi ja demokraattisiksi myös Kazakstanin, Tadžikistanin ja Kirgisian vaalit vuonna 2005 sekä seuraavana vuonna Valko-Venäjän vaalit.

Etyj ja muut länsimaiset tarkkailijat olivat edellä mainittujen vaalien luonteesta toista mieltä, ja IVY-maiden kilpailevat raportit ovatkin kirvoittaneet kriittisiä kommentteja muilta vaalitarkkailijoilta. Etyjin vaalitarkkailuvaltuuskunnan johtaja Bruce George esimerkiksi tokaisi Ukrainassa vuonna 2004, etteivät IVY-maiden tarkkailijat tunnistaisi vapaita vaaleja ”vaikka ne osuisivat heitä suoraan kasvoihin”.

IVY-maiden vaalitarkkailijoita tuskin haittaa, vaikka länsiyleisö ei heidän raporttiensa luotettavuudesta vakuuttuisikaan. IVY-maiden vaaliorganisaation ensisijainen päämäärä on luoda kilpailija Etyjin raporteille ja näin epäsuorasti haastaa vallitsevat normit.

Toinen päämäärä on antaa IVY-maiden kansallisille viestimille mahdollisuus siteerata ”kansainvälisiä tarkkailijoita”, joiden raportit tukevat vaalien tuloksia ja näin legitimoivat epädemokraattista valtaa.

Tästä ilmiöstä käytetään lakimiehiltä lainattua termiä ”forum shopping”: jos Etyj toteaa vaalit epärehellisiksi, voidaan aina siteerata suopeampaa IVY-maiden raporttia ja antaa epämääräisillä sanavalinnoilla sellainen kuva, että kaikki vaalitarkkailijat pitivät vaaleja demokraattisina.

Kyse on ”virtuaalipolitiikan” leviämisestä kansainväliseen toimintaan. Yleisöä hämätään keskustelun ristiriitaisuuksilla ja asioiden monilla merkityksillä. Lopulta kukaan ei voi väittää olevansa enemmän oikeassa kuin muutkaan osapuolet.

Etyjin vaalitarkkailun normistoa on pyritty muuttamaan väljemmäksi myös ehdottamalla arviointistandardien yhdistämistä IVY-maiden vaaliorganisaation standardien kanssa.

Esimerkiksi huhtikuussa 2005 Venäjän keskusvaalikomission silloinen puheenjohtaja Aleksandr Vešnjakov teki tällaisen ehdotuksen. Etyj on suhtautunut yhdistämiseen ymmärrettävän koleasti. Myöntyminen yhteisen riman laskemiseen, jotta myös IVY-maiden ohjailtuja ja epäoikeudenmukaisia vaaleja voitaisiin kutsua demokraattisiksi, tuskin lisäisi järjestön arvovaltaa sen muiden jäsenten silmissä.

Ärhentely kumpuaa heikkoudesta

Venäjä taistelee tomerasti demokratiavirusta vastaan niin kotona kuin naapurimaissakin. Länsimaiden demokratia-agendan vastaista taistelua perustellaan tarpeella suojella Venäjän kansallisia intressejä. Tämä selitys tuntuu Venäjällä purevan tehokkaasti suureen yleisöön, joka kannattaa valtiojohdon toimia. Mutta mitä nämä kansalliset edut ovat ja miksi niiden uskotaan olevan vastakkaisia demokratian päämäärälle?

Kotirintamalla ylimmäksi kansalliseksi eduksi on nostettu yhteiskunnan samanmielisyys ja poliittinen yhtenäisyys. Eliitin ja kansan tulee olla samaa mieltä yhteisistä päämääristä.

Työnjako on sama kuin Neuvostoliitossa: eliitti määrittää itsenäisesti päämäärät, ja kansa seuraa kuuliaisesti perässä. Taustalta voi löytyä oletus, että kansa ei ole valmis poliittiseen vastuuseen. Vaihtoehtoisesti voi olla myös, että eliitti nauttii vallastaan, eikä halua luopua siitä. Todennäköisesti kyse on molemmista.

Vahva pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen on Jeltsinin hajaannuksen vuosien jälkeen ymmärrettävää, mutta vaarallista. Vaikka valtaa pönkittävät järjestelyt näyttävät pintapuolisesti lisäävän järjestelmän vakautta, saatetaan maahan pidemmällä aikavälillä kylvää levottomuuden siemeniä.

Koska järjestelmä suhtautuu eriäviin mielipiteisiin vihamielisesti, alkavat yhteiskunnalliset muutospaineet helposti kasautua järjestelmän sisälle. Neuvostoliiton romahtaminen on vain yksi esimerkki siitä, miten ulkoisesti vahvalta näyttävä suljettu yhteiskunta murenee sisäiseen heikkouteensa.

Karl Popperin hahmottelema avoin, ”yhteiskunnan vähittäisuudistukseen” perustuva demokratia on pidemmällä tähtäimellä vakaampi kuin ylhäältä johdettu järjestelmä. Venäjän nykyinen yhteiskunnalliseen yksimielisyyteen tähtäävä strategia kumpuaa väsymyksestä Jeltsinin ajan kansalliseen hajaannukseen ja epävarmuuteen tulevaisuudesta. Paradoksaalisesti sen avulla rakennetaan kuitenkin epävakaata yhteiskuntaa.

Venäjän kansallisena etuna IVY-maissa puolestaan pidetään maan taloudellisen ja poliittisen vallan lisäämistä. Vallan lisääminen nähdään nollasummapelinä: oman vallan kasvattaminen edellyttää muiden vallan rajoittamista.

Venäjän ulkopoliittinen johto uskoo, että naapurimaissa maan valtaa kasvatetaan tehokkaimmin tukemalla autoritaarisia ja puoliautoritaarisia johtajia demokraattisesti valittujen johtajien sijaan.

Tämä johtuu siitä, että demokratioiden kanssa toimiessaan Venäjä joutuu kilpailemaan samoilla säännöillä muiden kansainvälisten toimijoiden kanssa. Koska Venäjä on monella tapaa yhä kansainvälisesti heikko, se ei usko pärjäävänsä avoimessa kilpailussa demokraattisten toimijoiden kanssa.

Autoritaaristen ja puoliautoritaaristen maiden kanssa Venäjä sen sijaan hallitsee kenttää ylivoimaisesti. Länsimaiden arvostelu nostaa Venäjän poliittisen tuen arvoa itsevaltaisten johtajien silmissä, ja he ovat usein valmiit maksamaan tuesta erilaisin vastapalveluksin.

Hyvä esimerkki tällaisesta kaupankäynnistä on toukokuussa solmittu kaasuputkisopimus Venäjän, Turkmenistanin ja Kazakstanin välillä. Sopimus varmistaa Venäjän pääsyn Turkmenistanin kaasuvarannoille. Kilpailussa mukana olleet läntiset toimijat jäivät jälleen kerran nuolemaan näppejään.

Venäjän taistelu kansainvälistä demokratia-agendaa vastaan niin kotona kuin ulkomailla kumpuaa siis pikemminkin sen heikkoudesta kuin sen vahvuudesta. Venäjä kaipaa epätoivoisesti suurempaa roolia maailmanpolitiikassa ja muiden maiden tunnustusta suurvalta-asemalleen. Saadakseen tarvitsemaansa etumatkaa muihin toimijoihin nähden Venäjä pyrkii muuttamaan vallitsevia sääntöjä itselleen edullisemmiksi.

Tällainen tilanne on kansainvälisille toimijoille – erityisesti Venäjän kritiikkiryöpyn kohteeksi joutuneelle Etyjille – erittäin hankala. Kaksinaismoralismin vastustamisen nimissä Venäjä tosiasiallisesti vaatii Etyjiltä eri demokratiastandardeja Venäjälle ja sen liittolaisille kuin muille jäsenmaille.

Tällaiseen muiden jäsenten lienee mahdotonta suostua – siitäkin huolimatta, että Venäjä voi halutessaan lamauttaa koko järjestön toiminnan. Suomen Etyj-puheenjohtajakaudesta ensi vuonna näyttää tulevan kivikkoinen taival – eikä vähiten Venäjän maaliskuisten presidentinvaalien vuoksi.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää