Uusi pohjoinen vetää väkeä etelästä

Laurence C. Smith: Uusi Pohjoinen. Maailma vuonna 2050. Ursa 2011, 378 s.

Kaarina Järventaus

Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen kasvava kysyntä lisäävät maahanmuuttoa pohjoisille alueille. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen kehottaa poliitikkoja valmistamaan Suomea tulevaisuuteen.

Suomea ja muita sen kanssa samoilla leveysasteilla sijait­sevia maita odottaa auvoi­nen tulevaisuus. Kun muu maailma kärsii vesi- ja energiapulasta, ravinnontuotannon vaikeuksista, ra­justa kaupungistumisesta ja ympäristöpakolaisuudesta, meillä riittää vettä, tilaaja elämänlaatua. Tyly ilmasto muuttuu miellyttäväksi ilmastonmuu­toksen ansiosta. Lisäksi sijaitsemme lähellä ammentamatonta aarreaittaa, arktisen alueen luonnonvaroja.

Tällaisen vision maalaa yhdysvalta­lainen maantieteilijä Laurence C. Smith kirjassaan Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050. ”Planeettamme pohjoisin neljännes tulee käymään läpi uskomat­toman muodonmuutoksen tämän vuo­sisadan aikana. Siitä tulee entistä vilk­kaampi, ja sen strateginen ja taloudel­linen arvo kasvavat nykyisestä”, Smith kirjoittaa.

Uuteen pohjoiseen kuuluvat maa- ja merialueet, jotka nykyisellään kuuluvat kahdeksalle maalle: Suomelle, Ruotsille, Norjalle, Islannille, Grönlannille (Tans­kalle), Venäjälle, Yhdysvalloille ja Kana­dalle. Smith on luonut pohjoisen vyöhyk­keen maille oman nimityksen: northern rim countries eli NORC-maat.

Smith kiersi kaksi vuotta pohjoisia ja arktisia alueita tekemässä havaintoja ja puhumassa ihmisten kanssa. Hän yhdis­tää kirjassaan omakohtaisia kokemuksia ja valtavan määrän tutkimustuloksia eri aloilta.

Kirjan argumentointi on rakennettu huolellisesti neljän megatrendin kuva­ukselle. Kun väestö kasvaa ja muuttaa kaupunkeihin ja samalla globalisaatio luo uusia markkinoita ja liiketoimin­tamalleja, luonnonvaroihin kohdistuu valtava paine. Ihmiskunta hamuaa vettä ja energiaa. Elintarvikkeiden ja erilaisten mineraalien kysyntä kasvaa. Ilmaston­muutos muuttaa monia alueita asuinkel­vottomiksi ja vaarantaa laajoilla alueilla sadon ja karjatalouden.

Näitä paineita voisi helpottaa ”ve­dessä kylpevä, harvaan asutettu, luon­nonvaroiltaan runsas ja vähemmän kylmä pohjoinen”, jossa muun muassa ruoantuotannon edellytykset parane­vat. Espanjalaiset saattavat pian alkaa vilkuilla kohti Ruotsia, ja jos Floridan rannikolle ei enää saa vakuutuksia ja Ka­lifornia kuivuu, alkavat yhdysvaltalaiset pohtia muuttoa Kanadaan.

Tiedotusvälineiden ja tutkijoiden huomio kiinnittyy entistä useammin arktisiin alueisiin. Jäämeren jääpeitteen sulaminen avaa väyliä kauppamerenku­lulle, Jäämerellä pidetään sotaharjoituk­sia, merenpohjan luonnonvaroista kiis­tellään. Siperiassa hyödynnetään öljy-, kaasu- ja malmivaroja. Kulkuyhteyksiä pohjoiseen kohennetaan, satamia laajen­netaan ja öljynporauslauttoja kehitetään arktisiin oloihin sopiviksi. Turismi arkti­selle alueelle kasvaa.

Paukkupakkaset, routa ja kaamos eivät kuitenkaan tule hellittämään ark­tisilla alueilla. Smith uskookin, että ne jäävät takamaiksi, joiden luonnonvaroja kyllä hyödynnetään. Sen sijaan kasvavan mielenkiinnon kohteena ovat hieman eteläisemmät alueet, kuten Pohjoismaat, Kanada ja Venäjä sekä Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot. Ne muodostavat alueen, jonka bruttokansantuote vastaa jo nyt puolta EU:n kansantuotteesta ja väkimäärä puolta EU:n väestöstä.

Pohjoiset yhteiskunnat ovat Venäjää lukuunottamatta yritysystävällisiä, glo­balisoituneita ja lainkuuliaisia maita, mi­kä helpottaa väestön ja talouden kasvua. Kalastusasioissa, ympäristönsuojelussa, pelastustoimessa ja tutkimuksessa teh­dään jo nyt toimivaa yhteistyötä, Smith kuvaa.

Smithin vision taustaoletuksiin ei si­sälly teknologisia ihmeratkaisuja, kuten kylmäfuusiota tai ilman vettä kasvavaa geeniviljaa. Siihen ei myöskään kuulu uutta maailmansotaa eikä yllättäviä katastrofeja, kuten vuosikymmenten ta­louslamaa, tappavaa pandemiaa tai yht­äkkistä voimakasta ilmastonmuutosta.

Ulkopolitiikka pyysi Helsingin yli­opiston ympäristöpolitiikan professoria Janne Hukkista arvioimaan kirjan. Huk­kinen on osallistunut kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työskentelyyn. 1990-luvun lopulla hän johti Lapin yli­opiston Arktista keskusta Rovaniemellä.

UP: Saitko kirjasta jonkin ahaa-elämyksen?

Tajusin, miten sivuraiteella viimeaikai­nen poliittinen keskustelu, esimerkiksi maahanmuuttokeskustelu, Suomessa on. Visionääristen poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että pian Suomi on yksi maa­ilman houkuttelevimmista paikoista. Me ajattelemme, että olemme pieni, kylmä, syrjäinen maa, johon kukaan ei halua tulla. Ilmastonmuutoksen seurauksena pohjoiset alueet ovat objektiivisesti otta­en miellyttävimpiä seutuja tällä pallolla. Siihen on vain muutama vuosikymmen!

Pitäisi luoda sellaiset käytännöt, et­tä tänne on helppo tulla. Smith toteaa kirjassaan lakonisesti vain, että nykyi­nen Suomi on yksi perähikiöistä, jotka suhtautuvat vastahakoisesti maahan­muuttoon.

Onko ilmastonmuutoksen hyvistä puolista puhuminen tabu?

Varmaankin on. Tässä on kirjan meriit­ti. Smith on realistinen. Uusia alueita on ennenkin otettu taloudellisen hyödyn­tämisen piiriin. Näin toimitaan nytkin – vaikka on suorastaan irvokasta, että kun Grönlannin jääkarhut hukkuvat jäälauttojen sulaessa, samaan aikaan viereen vedetään kaasunporaustornia!

Tosiasia on, että meidän tekniset infrastruktuurimme ja taloudellinen toi­mintamme perustuvat niin vahvasti fos­siiliseen energiaan, että siitä ei hetkessä irtouduta. Olemme vielä pitkään kiinni nykysysteemissä. Se on traagista.

Oliko kirjan visio uskottava?

Jäin miettimään teemoja, joita Smith nostaa esiin kirjan lopussa. Siinä hän kyseenalaistaa oman maltillisen lähtö­kohtansa, jonka mukaan tulossa ei olisi radikaalia uutta teknologiaa, ei kolmat­ta maailmansotaa eikä kauheita luon­nonmullistuksia. Kysymys on, ovatko nämä järkeviä oletuksia. Yksi ilmasto­tutkijoiden keskeisistä viesteistä on, että odottamattomat, suuret heilahtelut ovat ominaisia ilmastonmuutokselle.

Toinen juttu on, että jos kirjoittaisi kirjan dramaattisista mullistuksista, se leimattaisiin science fictioniksi. Minun näkökulmastani se olisi kuitenkin aivan yhtä uskottava.

Kirjan loppupuolella Smith esittelee Pentagonin raportin. Se on tärkeä luku. Raportin mukaan ilmastonmuutok­sen mahdollisia seurauksia ovat sodat, nälänhädät, sairaudet, pakolaisvirrat, väestöromahdus, sisällissota Kiinassa sekä Yhdysvaltojen ja Australian puo­lustuksellinen linnoittautuminen.

Mitä Suomen pitäisi tehdä, kun edessä on toisaalta uusia mahdollisuuksia, toi­saalta vakavia uhkia?

Pitäisi toivoa parasta ja varautua pa­himpaan. Olen viime aikoina perehtynyt ihmisen käyttäytymiseen ja kognitiotie­teeseen. Siitä näkökulmasta sanoisin, että on tärkeää, että ajattelemme valoisasti ja optimistisesti. Että poliittiset päättäjät ryhtyvät valmistelemaan tulevaisuutta, jossa olemme valmiita ottamaan ihmiset tänne, kun heitä alkaa tulla.

Nyt kärvistellään, että on kovat pai­kat, on lama. Lama on osa meneillään olevaa sosioekologista murrosta. Eläm­me vasta sen alkua.

Jos katsomme maailmaa vanhat lasit silmillä, meillä menee huonosti. Energia kallistuu hillittömästi ja vääjäämättö­mästi, ruoka samoin, ja perusluonnon­varat ovat yhä vaikeammin ja kalliimmin hyödynnettävissä. Meidän on ymmärret­tävä, että olemme planeetalla suhteelli­sesti paremmassa asemassa kuin muut. Suomi on valmis kohtaamaan tulevan vauraampana kuin koskaan. Ekologiset olomme ovat poikkeuksellisen hyvät vas­taanottamaan muutoksen.

Suomen kilpailutilanne pitäisi ym­märtää uudella lailla. Pitkällä aikavälillä keskeiset kilpailutekijät ovat elämän pe­rusasioita: täällä on hyvä asua, on hyvälaatuista ruokaa, vettä riittää, yhteis­kunta on vakaa ja ilmasto miellyttävä. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua kil­paillaan näillä asioilla. Johonkin uuteen kännykkämalliin liittyvät kilpailutekijät ovat niihin verrattuna marginaalisia.

Pitäisikö tietojen globaaleista muutok­sista vaikuttaa meillä enemmän turval­lisuuspolitiikkaan?

Kun lukee esimerkiksi Pentagonin ske­naarioita, täytyy muistaa, että puolustus­voimien rooliin kuuluu aina laatia visioi­ta, joissa kaikki menee niin huonosti, että puolustusvoimien on puututtava peliin. Siksi näihin skenaarioihin on suhtaudut­tava perusvarauksella.

Toisaalta: kun kerran ilmastonmuu­tokseen kuuluvat isot heilahtelut, joita ei voi mallintaa, skenaariot kannattaisi ottaa vakavasti. Kun ympäristökriisi vaikuttaa energian- tai vedensaantiin tai muihin elintärkeisiin asioihin, siitä tulee hyvin nopeasti turvallisuuspoliittinen kysymys.

Suomessa Sitra järjesti yritysjohtajil­le, virkamiehille ja tutkijoille vastikään sotapelin, jonka teemana oli äkillinen öljypula. Osallistujat pitivät sellaisen toteutumista realistisena, jopa aivan lähivuosina.

Mitä pohjoisten luonnonvarojen laajem­masta hyödyntämisestä seuraa?

Seurauksia on muitakin kuin taloudelli­nen toimeliaisuus. Smithin kirjassa pro­sessi on kuvattu optimistisessa henges­sä. Kanadan öljyhiekat otetaan laajasti käyttöön, Jäämereltä pumpataan öljyä, Grönlanti itsenäistyy ja alkaa hyödyntää kaasuvaroja. Fossiilisten polttoaineiden käyttö kuitenkin ruokkii radikaalia il­mastonmuutosta. Tämä takaisinkytkentä on kirjasta unohtunut.

Mietin myös, kuinka karmeaa jälkeä esimerkiksi Albertan öljyhiekan hyödyn­tämisestä Kanadassa tulee. Siinä otetaan käyttöön valtavat maa-alueet, ja proses­sit saastuttavat maaperää. Kerrannais­vaikutukset voivat olla odottamattomia. Kun Albertan provinssista on jyllätty 70 prosenttia pinta-alasta, toimiiko se ekologisesti enää ollenkaan? Suomes­sakin aletaan kaivaa entistä enemmän harvinaisia maametalleja, jotka vaativat avokaivoksia. Mitä merkitsee se, että revitään auki biologisesti tuottavaa pin­taa laajalta alueelta? Toimiiko planeetta vielä sen jälkeen?

Kirja kuvaa, millaista tahtia ekosys­teemit siirtyvät etelästä pohjoiseen. Mutta todellisuudessa muutos ei ole vain miellyttävä, vaan vanhoja lajeja kuolee eivätkä uudet lajit ehdi tottua uuteen ympäristöön. Etelä-Suomen pel­loilla voidaan ehkä viljellä uusia lajeja, mutta voi myös tulla tuholaisaalto, jokarouskuttaa sadon suihinsa. Luonnon monimuotoisuuden tutkijat pohjoisilla alueilla ovat huolissaan siitä, mitä täällä tapahtuu. On käynnissä kuudes suku­puuttoaalto.

Mitä muita muutostrendejä kirja auttaa näkemään?

Meillä on nykyisin virallisena tulkin­tana, että alkuperäiskansojen asiat on järjestetty hyvin, kun heille on annettu kulttuurinen itsehallinto. Smithin kirja mainitsee ohimennen, että meillä täällä pannaan saamelaiset ikään kuin vitriiniin kansallispuvuissa.

Kanadassa ja Yhdysvalloissa alku­peräiskansat on integroitu modernin maailman keinoin: heille on annettu valtaa, luonnonvaroja, maata ja rahaa. Tiedän, että saamelaisten asema on herkkä asia Suomessa. En tarkoita, että saamelaisille pitäisi suoraan jakaa mai­ta, mutta jokin samankaltainen prosessi pitäisi aloittaa.

Nyt tilannetta korostaa se, että yli­kansalliset kaivosyritykset vievät pohjoi­sesta mineraalit. Jos Suomi toimisi kuten Kanada, saamelaiset saisivat oikeuden luonnonvaroihin, kuten kaivannaisiin ja metsään. Tämä ristiriita tulee kärjis­tymään tulevaisuudessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää