Ihmisoikeuksien inflaatio

Takapenkin vaitelias oppilas roh­kaistui puhumaan. Näin voi ku­vailla Suomen ulkopolitiikassa 1990-luvulla tapahtunutta muu­tosta suhtautumisessa ihmisoikeuskysy­myksiin.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Inter­nationalin Suomen osaston toiminnan­johtaja Frank Johansson kiitteli Suomen ihmisoikeuspolitiikan aktivoitumista Ulkopolitiikka-lehdessä 2/1997. Muu­toksen syiksi hän erotteli kolme tekijää: Neuvostoliiton hajoamisen, Suomen EU-jäsenyyden sekä Paavo Lipposen ensim­mäisen hallituksen aloitteellisuuden.

Erityisen tyytyväinen Johansson oli tuolloiseen ulkoministeri Tarja Haloseen sekä ympäristö- ja kehitysyhteistyömi­nisteriPekka Haavistoon. Kritiikkiä hän sen sijaan suuntasi ulkoministeriön virkamiehiä kohtaan: ”Haluttoman ja varovaisen ministerin alaisuudessa Merikasarmin ja Katajanokanlaiturin koke­neet virkamiehet osaisivat kyllä vanhasta muistista vesittää kaikki kannanotot.”

Presidentti Martti Ahtisaaren Johans­son katsoi olevan edeltäjäänsä Mauno Koivistoa kiinnostuneempi kansainväli­sistä kysymyksistä, mutta totesi Ahtisaa­ren prioriteetin silti olevan ”Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maa­ilmaa”.

Entä mitä Johansson ajattelee nyt, 14 vuotta myöhemmin? Onko myönteinen kehitys jatkunut?

”Olin vuonna 1997 vasta aloittanut Amnestyn toiminnanjohtajana ja olin turhan optimistinen. Nykyään otetaan varmasti enemmän kantaa kuin kylmän sodan aikana, mutta vuodesta 1997 ei ole menty eteenpäin, vaan tultu jopa vä­hän takapakkia”, Johansson arvioi.

Ulkoministeriöön 1990-luvulla perustetusta ihmisoikeusyksiköstä ei Jo­hanssonin mielestä tullut niin merkittä­vää elintä kuin hän oli toivonut.

”Amnesty tekeekin enemmän työtä ulkoministeriön maakohtaisten osasto­jen kuin ihmisoikeusyksikön kanssa.”

Vielä vuonna 1997 Johansson kat­soi, että jäsenyys Euroopan unionissa oli tehnyt Suomelle hyvää. Osana eurooppa­laista yhteisöä Suomen oli pakko ottaa kantaa kysymyksiin, joista ei ennen olisi välitetty. Nyt Johansson näkee EU-jäse­nyyden passivoineen Suomea: Suomi ei ota mihinkään kantaa sen enempää kuin EU-maat yhteisesti saavat sovituksi.

Entä Suomen ulkopolitiikan johtajat 2000-luvulla? Johansson erottelee kaksi viime vuosina vaikuttanutta ulkopoliit­tista linjaa: Ahtisaaren–Stubbin–Haa­viston linjan sekä Halosen–Tuomiojan linjan. Ensin mainittuja hän kutsuu ”muskeliliberalisteiksi”, jotka korosta­vat rohkeutta varovaisuuden sijaan ja haluavat Suomen osallistuvan kaikkiin länsimaiden operaatioihin – myös sotiin.

”2000-luvun suuri muutos, jota en osannut vuonna 1997 ennakoida, on perinteisen rauhanturvaamisen muuttu­minen sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi.”

Halosen–Tuomiojan linja on enem­män Johanssonin mieleen. Johansson kehuu presidentti Halosta tämän työstä Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ja YK:n kestävän kehityksen paneelissa, mutta sanoo kaivanneensa presidentiltä rohkeampia kannanottoja.

”Erityisesti toisella kaudellaan, kun presidentin ei tarvitse huolehtia uudel­leenvalinnastaan, hänellä olisi ollut nii­hin mahdollisuus.”

Halosta ulkoministerinä seurannut­ta Erkki Tuomiojaa Johansson kiittelee aktiivisesta toiminnasta muun muassa kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

”Ilkka Kanervaa ja Alexander Stub­bia tämä prosessi ei enää kiinnostanut. Toivottavasti Tuomioja nyt jatkaa tätä työtä.”

Johansson arvioi myös, että Tuomi­oja antoi enemmän painoa ulkoministe­riön ihmisoikeusyksikön näkemyksille kuin Stubb.

”Suurin ero heidän välillään on siinä, että puhe globaalista oikeudenmukaisuu­desta jäi Stubbin myötä kokonaan pois. Sen sijaan hehkutettiin EU:ta ja Natoa ja keskityttiin Suomen brändäämiseen.”