Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Yhdysvallat menetti aloitteen avaruudessa

Markus Hotakainen

Kiina laukaisi viime vuonna Maata kiertävälle radalle avaruusaseman ja tähtää tulevaisuudessa kuulentoon. Avaruuden valloituksen seuraavat askeleet edellyttävät kansainvälistä yhteistyötä. Yhdysvallat ei halua Kiinaa mukaan sotilaallisista syistä.

Yhdysvallat menetti aloitteen avaruudessa
Kuva ja etusivun kuva: Nasa

Tammikuun lopulla Newt Ging­rich, Yhdysvaltain republikaanien presidenttiehdokkaaksi tähtäävä edustajainhuoneen entinen puhemies, esitteli ajatuksensa lähivuosien avaruuslennoista. Kahdeksan vuoden kuluessa Yhdysvallat palaisi Kuuhun ja perustaisi sinne pysyvän tukikoh­dan. Gingrichin mukaan Kuu voisi olla Yhdysvaltain 51. osavaltio.

Ei voisi. Vaikka unohdettaisiin uto­pistisen tavoitteen taloudelliset ja tekniset haasteet, se ei ole juridisesti mahdollinen. Vuonna 1967 solmitun Yhdistyneiden kansakuntien avaruusyleissopimuksen 2. artiklassa todetaan, että ”Ulkoavaruutta, siihen luettuna kuu ja muut taivaankap­paleet, ei mikään valtio voi hankkia pi­täen kiinni suvereenisuudestaan käytön, tai haltuunoton perusteella tai millään muulla tavalla.”

Gingrichin avaus kuitenkin osoittaa, että avaruus on edelleen vahvasti poli­tiikan pelikenttä. Viime vuosikymme­ninä jokseenkin jokainen Yhdysvaltain presidentti ja iso osa ehdokkaistakin on halunnut tehdä ”kennedyt”: jäädä histo­riaan suurena visionäärinä, joka toteutti unelman avaruuden valloituksesta.

Venäjä hallitsee miehitettyjä lentoja

Presidentti John F. Kennedy kiritti ame­rikkalaiset 1960-luvulla kahdeksassa vuodessa Maasta Kuuhun. Motiivina oli Neuvostoliiton päihittäminen hin­nalla millä hyvänsä – ja kalliiksi hanke lopulta tulikin. Avaruus oli politisoitunut ennen kuin sinne edes päästiin.

Puoli vuosisataa myöhemmin kiivas avaruuskilpa on muuttunut kansainväliseksi yhteistyöksi, paitsi sotilaallis­ten satelliittien osalta. Koska valtioiden ilmatilat eivät ulotu avaruuteen, satelliit­teja voi laukaista radoille, joilta ne pys­tyvät kuvaamaan hyvin tarkasti – jopa muutaman senttimetrin tarkkuudella – vieraiden valtioiden sotilaskohteita.

Muuten yhä tiiviimmäksi käyväl­lä kansainvälisellä avaruusyhteistyöllä pyritään jakamaan teknistä osaamista, suuria riskejä ja laskujen loppusummia. Yhdysvaltain näkökulmasta yhteistyö on kuitenkin osin pakon sanelemaa ja poliittisestikin hankalaa.

Kuukisasta voittajana selvinneen Yhdysvaltain tekninen ylivoima avaruu­dessa on 2000-luvulla ehkä yhä ennal­laan, mutta sen soveltaminen käytäntöön on kehnossa jamassa: amerikkalaisilla ei tätä nykyä ole käytössään miehitettyä avaruusalusta.

Yhdysvallat on tilanteessa, jossa se ei ole ollut 30 vuoteen. Sukkulalaivasto, jonka ensimmäinen alus teki neitsytlen­tonsa vuonna 1981, poistettiin käytöstä viime kesänä. Uuden miehitetyn aluksen arvioidaan olevan valmis vuonna 2017.

Yhdysvaltain kannalta tilanne on kiusallinen. Maata kiertävällä radalla on 16 valtion yhteistyönä rakentama Kansainvälinen avaruusasema ISS (International Space Station), jonka 150 miljardin dollarin kustannuksista kaksi kolmannesta on langennut amerikkalais­ten maksettavaksi.

Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ole keinoja päästä ”omalle” asemalleen omin neuvoin. Yhdysvaltain miehitetty avaruusliikenne on Venäjän kaluston varassa, kuten kaikkien muidenkin mie­hitettyjä avaruuslentoja tekevien valtioi­den ja organisaatioiden Kiinaa lukuun ottamatta.

Monet pitävät tilanteen syynä Yhdysvaltain avaruusohjelman päämäärättö­myyttä. Yksi syy selkeän päämäärän puuttumiselle on presidentin ja usein myös hallitsevan puolueen vaihtuminen neljän tai kahdeksan vuoden välein.

Jokainen presidentti haluaa jättää oman puumerkkinsä avaruuteen. Sil­loin kun presidentin vaihtuessa vaih­tuu kokohallinto, pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta on vaikea saavuttaa. Tilannetta eivät helpota vaihtuvien pre­sidenttien liian suurelliset suunnitelmat.

Yhdysvaltain presidenteistä sekä George Bush vanhempi että nuorempi asettivat tavoitteeksi paluun Kuuhun ja matkan Marsiin. Budjettilaskelmien valmistuttua suunnitelmista luovuttiin; avaruusohjelmaan ei löytyisi mistään sa­toja miljardeja dollareita. Ja kun presidentin asettamaa tavoitetta ei lähdetty tavoittelemaan, tuntui Valkoisen talon kiinnostus avaruutta kohtaan katoavan lähes kokonaan.

ISS-asema on kuitenkin edennyt. Se on ollut luontevaa jatkoa Yhdysvaltain Skylab- ja Neuvostoliiton Saljut- ja Mir- asemille. Siinä missä aikaisemmilla ava­ruusasemilla pönkitettiin kansainvälistä arvovaltaa, yhteisen aseman ansiosta avaruuskilpailun poliittinen motiivi on kadonnut. Avaruutta valloitetaan nyt yhdessä.

Kilpa- ja yhteistyökumppanit

Voimasuhteet ja avaruustoiminnan luonne ovat muuttuneet huomattavasti 50 vuoden takaisesta. Silloin kentällä oli käytännössä vain kaksi pelaajaa, Yhdys­vallat ja Neuvostoliitto, joista toisen te­kemisistä saatiin tietoa vasta jälkikäteen, ja silloinkin vain onnistumisista.

Venäjä on avaruustekniikassaan edelleen pitkälti Neuvostoliiton perin­nön varassa. Maan käyttämät alukset ja raketit perustuvat suurelta osin mennei­den vuosikymmenten tekniseen, joskin päivitettyyn osaamiseen. Täysin uuden kehittämiseen ei ole ollut halua tai varaa.

Avaruuslentojen työjuhtana on 1960-luvun lopulta lähtien ollut kertakäyttöinen Sojuz-alus, josta on tehty useita uudistettuja malleja. Sojuz kehi­tettiin alkujaan kuulentoja varten, mutta hävityn kuukisan vuoksi aluksen lennot rajoittuivat Maata kiertävälle radalle ja viime vuosina nimenomaan ISS-asemalle.

Tilanteen kiusallisuutta Yhdysvaltain kannalta lisää se, että aseman rahtiliiken­teen käytössä ovat Venäjän Progress-alusten lisäksi Japanin Kounotori ja Eu­roopan avaruusjärjestön ATV – mutta ei amerikkalaista alusta.

Länsieurooppalainen avaruustoimin­ta on ollut kansainvälistä yhteistyötä käytännössä alusta lähtien, ja itäblokin mureneminen laajensi sitä entisestään. Euroopan maille on ollut selvää, että kahden supervallan rinnalla yksittäisten valtioiden voimavarat eivät riittäisi mer­kittävään avaruustoimintaan.

Euroopan avaruusjärjestö ESA perus­tettiin vuonna 1975, ja nykyisin siihen kuuluu 19 jäsenmaata. ESA on Japanin tavoin rakentanut kuljetusalusten lisäksi kantoraketteja, mutta kummallakaan ei ole miehitettyä avaruusalusta.

Kansainvälinen avaruusyhteistyö ei siis ole pelkkää hyväntahtoisuutta ja rauhan asialla toimimista. Se on ainoa mahdollisuus tehdä miehitettyjä avaruuslentoja ja pitää ISS-asema toiminnassa. Käytännössä kaikki avaruusvaltiot ovat riippuvaisia toisistaan – paitsi Kiina.

Yhdysvallat ei huoli Kiinaa

Jo vuonna 1970 ensimmäisen satelliitin laukaissut Kiina on tullut eleettömän määrätietoisesti aiemmin kahden suur­vallan hallitsemalle reviirille.

Kiina on toteuttanut avaruusohjel­maansa nopean ja vakaan talouskasvun avittamana. Ensimmäinen miehitetty len­to vuonna 2003, ensimmäinen avaruuskävely 2008, ensimmäinen kahden aluk­sen telakointi ja ensimmäinen avaruus­asema 2011.

Suunnitteilla on myös suurempi avaruusasema, joka olisi toiminnassa vuoteen 2020 mennessä, ellei talous­kasvu taitu ja Kiina joudu karsimaan avaruusbudjettiaan samaan tapaan kuin muutkin. Silloin kiinalaisten olisi pyrittävä tekemään entistä tiiviimpää kansainvälistä yhteistyötä.

Kiinan eristyneisyys avaruudessa ei ole sen oma tahto. Maa on useaan ottee­seen ilmaissut halukkuutensa laajentaa yhteistyötä, mutta aloite on toistaiseksi kilpistynyt – kansainväliseen yhteistyöhön.

Venäjällä ja Euroopan avaruusjärjestöllä voisi olla halukkuutta kehit­tää yhteistyötä, mutta koska miehitetyt avaruuslennot suuntautuvat ISS-asemal­le, Yhdysvalloilla on sanansa sanottava­na. Ja sen sana painaa.

Kiinan avaruusohjelma on poh­jimmiltaan sotilaallinen, mutta ei sen enempää kuin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ohjelmat 1960–70-luvuilla. Maata kiertävää avaruusasemaa ei välttämättä käytettäisi tiedustelutoimintaan, kuten Neuvostoliiton varhaisia Saljut-asemia tai Yhdysvaltain ilmavoimien aikoinaan kaavailemia MOL-asemia (Manned Or­bital Laboratory), joiden rakentamisesta kuitenkin luovuttiin.

Menestyksekkään avaruusohjelman takana on silti Kiinan kansanarmeija. Se on lisännyt viime vuosina muutenkin mahtiaan laajentamalla sukellusvenelaivastoa, ottamalla käyttöön ensim­mäisen lentotukialuksen ja esittelemällä häivehävittäjän.

Tällaista kehitystä ei Yhdysvalloissa katsota hyvällä. Teknisen tietämyksen vuotoa Kiinaan on suitsittu jopa laein ja asetuksin, mikä on aiheuttanut sisä­poliittista kärhämää. Presidentti Barack Obaman hallinto ei näe Kiinaa sellaisena peikkona kuin republikaanit.

Kiista on henkilöitymässä president­ti Obaman tieteelliseen neuvonantajaan John Holdreniin, jonka mukaan yhteis­työ Kiinan kanssa olisi hyödyksi mo­lemmille osapuolille, ja republikaanien kongressiedustaja Frank Wolfiin, jon­ka ajama ”Wolfin klausuuli” kieltäisi Nasaltayhteistyön Kiinan kanssa.

Paluu tulevaisuuteen

Kun presidentti Obama kesällä 2010 julkisti kansallisen avaruuspolitiikkan­sa, puheissa oli samaa retoriikkaa kuin edellisillä presidenteillä: ”Yhdysvaltain johtoasema”, ”uljas, uusi ohjelma”, ”kansallinen turvallisuus”.

Aikoinaan Kennedy otti tähtäimeen­sä Kuun, koska Neuvostoliiton arvioitiin olevan voittamaton Maata kiertävällä radalla. Obaman tavoite on vielä kau­empana: asteroideissa.

Kiertoradalle tehtävät lennot jäte­tään yksityisen sektorin hoidettaviksi. Ensimmäisen kaupallisen rahtialuksen, SpaceX-yhtiön Dragonin, oli määrä len­tää ISS-asemalle jo helmikuussa, mutta lähtöä on siirretty.

Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushal­linto Nasa keskittyy kauemmas tehtäviin miehitettyihin lentoihin. Matkaan on mää­rä lähteä yhteisvoimin. Obaman avaruus­politiikassa korostetaan yksityisen ava­ruustoiminnan kehittämisen ja tukemisen rinnalla juuri kansainvälistä yhteistyötä.

Etäämmälle uskotaan päästävän vain valtioiden kokoluokkaa olevin voimavaroin. Sekä Yhdysvallat, Venäjä, Euroopan avaruusjärjestö että Kiina ovat ilmoittaneet tavoitteekseen Kuun.

Tällä kertaa kysymys ei välttämät­tä olekaan siitä, kuka ehtii ensin, vaan ketkä. Ellei sitten käy niin, että Yhdys­valtain ja Venäjän rämpiessä ja Euroo­pan empiessä toteutuu amerikkalaisten poliittinen painajainen 1960-luvulta: Kuusta tulee punainen.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja.
 
Ulkopolitiikka 1/2012

Mikä on länsi?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Y-kromosomin ylivalta murtuu hitaasti

Juha Mäkinen/UP

Missä Suomi on onnistunut?

Joonas Pörsti/UP

Tansanian metsät häviävät Kiinaan

Joonas Pörsti/UP

Puhdasta vettä miljoonille etiopialaisille

Joonas Pörsti/UP

Vauraus ja vakauden kaipuu

Anna-Kaisa Hiltunen/UP, kuvitus Antti Valta

Vallastaan tarkka presidentti

Tuomo Yli-Huttula

Yhdysvallat menetti aloitteen avaruudessa

Markus Hotakainen

Jättiläisen harteilla

Joonas Pörsti/UP

Mitä tapahtui "Medvedevin Venäjälle"?

Katri Pynnöniemi

Kiina käymistilassa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Köyhien arki on jatkuvaa riskien hallintaa

Pasi Nokelainen

Kiina hämmentää

Teija Tiilikainen

Ruotsi on toista maata

Hanna Ojanen

Puhtoiset veroparatiisit

Pasi Nokelainen

Luokkasotaa Ruotsissa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Mikä vuosi tänään on?

Juha Mäkinen/UP

Hyviä uutisia ilmastosta?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Laillisuuden tuolla puolen

Juha Mäkinen/UP

Ne, joilla on rahaa

Lily Liu

Keskiluokka ryhtyi yrittäjiksi

Julia Wiræus

Kolme ateriaa päivässä

Joe Nkadaani

Kehitysyhteistyön uudet tähdet

Joonas Pörsti/UP

Suomen kehitysapu syynissä

Joonas Pörsti/UP

Irti talouskasvusta

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Uskonnollisen vasemmiston paluu

Markku Ruotsila

Euroopan unionista tuli häirikkö

Annamari Sipilä

Jumalan puolueen kannattajat

Saana-Maria Jokinen

Eurooppa loppuu Evrokselle

Reeta Paakkinen

Hyvän maineen voi ostaa

Timo Korkeamäki

Ihmisoikeuksien puolustamisesta asein

Alpo Rusi

Väliintulon hetki meni jo Syyriassa

Lauri Tähtinen

Mafiavaltiosta, hellän pilkallisesti

Vadim Kononenko

Moukarin ja alasimen välissä

Olli Ruohomäki

Diktatorinen rauhan mies

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Ville Ropponen

Nationalismi kuriin

Kristiina Kouros

Puhetta Natosta

Pekka Visuri

Ulkopoliittiset syyt

Juha Mäkinen/UP

Vielä Euroopan tulevaisuudesta

Hanna Tuominen

Onko Ranska demokratia?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Vaihtoehtoja talouskurille

Joonas Pörsti/UP

UP on Vuoden laatulehti 2012

Joonas Pörsti/UP