Silminnäkijä: Armenian aurinkokuningas

Salla Nazarenko

Autonkuljettajamme Karen lupasi näyttää ”Jerevanin hienoimman talon”, kun ajelimme pikkubussilla Tbilisistä kohti Jerevania. Ajattelin hieman kyynisesti, että tuskin mitään uutta tulemme näkemään: taas yksi mauton tornitalo venäläisten uusrikkaiden tapaan. Tällä kertaa sain hämmästyä oikeasti.

Olimme muutaman kilometrin päässä Jerevanista, kun Karen pysäytti autonsa, sytytti tupakan ja kehotti menemään katsomaan. Mukanani oli ryhmä georgialaisia toimittajia, ja joka ikinen jähmettyi ihmetyksestä.

Siinä, valtatien varressa, kaiken kansan nähtävänä, kohosi huvila, jota kuka tahansa männävuosien diktaattori Ceausescusta Marcosiin olisi tuijottanut kadehtien. Uusrikkaiden suosiman viisimetrisen metalliportin sijaan taloa ympäröivät hohtavan valkeat kreikkalaistyyliset pylväät, joiden läpi näkyvä rakennus näytti siltä kuin Ludvig XIV olisi siirtänyt hovinsa Jerevaniin. Taloon vievän hiekkatien molemmin puolin oli symmetrisiin muotoihin leikattu puutarha, ja itse talo hohti marmoria.

Kaikkein uskomattominta oli kuitenkin se, että paksuniskaiset turvamiehet päästivät meidät sisäpihalle, vieläpä ystävällisesti hymyillen. ”Tuolla terassilla hän juo teetä”, he kertoivat isännästään. Minä en saanut silmiäni irti patsaista, jotka olivat kopioita antiikin Roomasta. Kenelle, oi kenelle, keskellä köyhää Armeniaa, tulee edes mieleen rakentaa itselleen tällainen koti?

Eräs toimittajista, nuori ja utelias Olessija, lopulta kysyi, kenelle talo kuuluu.

”Serzhille”, sanoi kyrmyniska.

”Kenelle Serzhille?”

”Mitä, ettekö tunne Serzhiä?”

Myöhemmin ilmeni, etta salaperäinen ”Serzh” on upporikas rakennusalalla toimiva liikemies – ei suinkaan Serzh Sarkisian, entinen puolustusministeri, nykyinen pääministeri ja tällä haavaa vahvin ehdokas presidentiksi ensi vuoden vaaleissa. Tulevalla presidentilla tuskin olisikaan otsaa asustaa pöyhkeässä marmoripalatsissa maassa, jonka bruttokansantuote CIA:n World Fact Bookin mukaan oli vain 5700 Yhdysvaltain dollaria vuonna 2006.

***

Armeniassa oligarkeilla on otsaa politikoida. Toukokuun parlamenttivaalien alla itsevarman kampanjan veti ökyrikkaan Gagik Tsarukianin Kukoistava Armenia (kirj. suom.) -puolue. Tsarukian, aikanaan tunnettu myös typerykseen viittaavalla lempinimellä Dodi Gago, liikemies ja entinen kädenvääntömestari, ei loistanut puhetaidoillaan tai poliittisella ohjelmallaan, mutta rahaa hän osasi jakaa. Tsarukianin hyväntekeväisyys kohdistui kansan vähäosaisimpiin kerrostumiin, ja budjetti oli kuusinumeroinen jopa euroissa laskien.

Ahkerasta filantropiasta huolimatta Tsarukian ei saanut haluamaansa paikkamäärää parlamentissa. Vaikka puolueen jäsenmäärän on väitetty olevan yli 200 000 – valtava luku alle kolmen miljoonan asukkaan maassa – se sai vain 24 paikkaa 131-jäsenisessä parlamentissa.

Kollegani Armeniassa huokaisivat helpotuksesta: pelkkä populismi ei riittänytkään. Mutta kansan syvät rivit analysoivat tilannetta toisin. Kuten autonkuljettajamme Karen pohti vuoristoteitä ajellessamme: ”Minä äänestän aina rikkainta ehdokasta. Jos poliitikko on valmiiksi rikas, hänellä on vähemmän tarvetta varastaa kansalta.”

***

Ehkä siis tuo aurinkokuningas linnoineen oli ainoastaan kaukonäköinen. Anna rikkautesi näkyä, ja kansan luottamus on taattu.

Seuraaviin Armenian parlamenttivaaleihin on monta vuotta, mutta jään kiinnostuneena odottamaan ehdokaslistoja. Löytyyköhän sieltä muuan Serzh, mies jolla on Jerevanin hienoin talo ja lupsakat turvamiehet?

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää