Mafiavaltiosta, hellän pilkallisesti

Luke Harding: Mafia State. Guardian Books 2011, 320 s.

Vadim Kononenko

Tämä kirja olisi voinut olla kylmän sodan aikaan sijoittuva vakoiluromaani John le Carrén tai Robert Ludlumin kynästä. Mutta kirjan on kirjoittanut brittiläisen laatulehti Guardianin toimittaja Luke Harding. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi kirjeenvaihtaja-aikaansa Venäjällä vuosina 2004–2011.

Tämä kirja olisi voinut olla kylmän so­dan aikaan sijoittuva vakoiluromaani John le Carrén tai Robert Ludlumin ky­nästä. Kirja on täynnä mysteerejä, mur­hia ja politiikkaa, ja se sijoittuu Venäjäl­le. Ainoa puuttuva elementti on kohtalo­kas nainen, joka astuu peliin yllättäen ja tuhoaa säntillisesti laaditut suunnitelmat.

Mutta kirjan on kirjoittanut brittiläi­sen laatulehti Guardianin toimittaja Lu­ke Harding. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi kirjeenvaihtaja-aikaansa Venäjällä vuosina 2004–2011 siihen saakka, kun hänet karkotettiin maasta ilman virallis­ta selitystä.

Hardingin kirjan erottaa vakoilu­jännäristä se, ettei Harding osallistu­nut vakoiluun vaan teki työtään ulko­maisena toimittajana Venäjällä. Maan turvallisuuspalvelulle tämä kuitenkin riitti syyksi Hardingin erityiskohteluun: Hardingin talon lastenhuoneen ikkuna jätetään auki sillä aikaa, kun perhe ei ole kotona. Näkymätön hälytys pitää Har­dingin perhettä hereillä öisin, ja talosta katoaa ja sinne ilmestyy outoja tavaroita.

Kirja ansaitsee tulla verratuksi Franz Kafkan tai George Orwellin romaanei­hin, joissa päähenkilö huomaa elävänsä eriskummallisessa kaksoistodellisuudes­sa, syytettynä rikoksesta, josta hän ei ole tietoinen.

Hardingin elämään Venäjällä kuului niin lounaita oligarkkien ja Kremlin sisä­piiriläisten kanssa Moskovan hienosto­kahviloissa, raportointia Etelä-Ossetian sodasta vuonna 2008 kuin myös teehet­kiä monien tavallisten venäläisten kans­sa. Kirja olisi kannattanut kirjoittaa, vaikka Harding ei olisi joutunut vaikeuk­siin Venäjän turvallisuuspalvelun kans­sa, niin tärkeitä tapahtumia Hardingin Venäjän-vuosiin mahtui.

Hardingin näkemys Venäjän politii­kasta ei ole kovin syvällinen, ja toimitta­jana hän usein välittää haastateltaviensa ajatuksia sen sijaan, että esittäisi omia analyysejään. Ajatuksen Venäjästä ma­fiavaltiona Harding on lainannut kuului­salta shakinpelaajalta ja Putinin kiivaalta kriitikolta Garri Kasparovilta. Hardingin kirja ei ole akateeminen Venäjä-tutkimus, eikä sitä pidä sellaisena lukea.

Sen sijaan kirjan ansiot ovat muualla: Hardingin tyyli on viihdyttävä, ja siihen on siroteltu anteliaasti kuivaa brittiläis­tä huumoria. Hardingilla on kyky löytää koomisia piirteitä kaikista tilanteista. Jo­pa kuulusteluihinsa Moskovan Leforto­von kurjaan vankilaan Harding menee ironinen hymy huulillaan.

Ehkäpä juuri ironia sai venäläisvi­ranomaiset ärsyyntymään Hardingiin niin kovin; kritiikin sijaan hän suhtau­tui Putinin tarpeettoman itsetietoiseen vallankäyttöön usein hellän pilkallises­ti. Harding sai päälleen uuden ryöpyn uhkauksia esimerkiksi sen jälkeen, kun hän raportoi vitsaillen Anna Chapmanin ja muiden Yhdysvalloissa paljastuneiden venäläisvakoojien karkottamisesta.

Hardingin kirjan tärkein kysymys on, miksi Venäjän turvallisuuspalvelu seurasi hänen tekemisiään niin tiiviisti. Luulivatko viranomaiset häntä vakoo­jaksi? Pitivätkö he hänen artikkeleitaan vahingollisina Venäjän maineelle lännes­sä? Tekivätkö he hänestä syntipukin tai esimerkin muille toimittajille? Vai oliko viranomaisten vain liian vaikea niellä sitä, että samoin kuin erikoisagenttien myös toimittajien työ on kysyä haasta­teltavilta kysymyksiä?

Harding vertaa itseään toiseen Guar­dianin toimittajaan Malcolm Muggerid­geen, joka työskenteli Stalinin Neuvosto­liitossa ja julkaisi myöhemmin muistel­mat, joissa on yhtäläisyyksiä Hardingin kokemuksiin. Kumpikin rakasti syvästi Venäjän kansaa mutta jätti maan lopulta ilman suuria toiveita hallinnon muutok­sesta.

Olisi kiinnostavaa tietää, millaisen kirjan Guardianin mahdollinen seuraa­va Moskovan-kirjeenvaihtaja kirjoittaa 10–15 vuoden päästä.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää