Ilmastopolitiikan B-suunnitelma

Väärin. Monet ”hyvät uutiset” ovat vain osatotuuksia, jotka hämärtävät suu­ren kuvan synkkyyttä.

Brasilia on korvannut liikennepoltto­aineita sokeriruokoetanolilla. Samaan ai­kaan maa on käynnistänyt valtavat tutki­mus- ja poraushankkeet hyödyntääkseen merenalaiset öljy- ja kaasuesiintymänsä.

Kiina tavoittelee 12. viisivuotissuun­nitelmassaan 70:tä gigawattia uutta tuulivoimaa ja aikoo kymmenkertaistaa aurinkoenergiansa kokonaismäärän 20 gigawattiin vuoteen 2015 mennessä. Sa­maan aikaan maassa avataan yksi uusi gigawatin kivihiilivoimala viikossa.

Fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöt ovat maailmanlaajui­sesti kasvaneet koko 2000-luvun – lu­kuun ottamatta pientä notkahdusta Yhdysvalloista levinneen rahoituskrii­sin aikaan –, ja ihmiskunta päästää nyt hiilidioksidia ilmakehään enemmän kuin koskaan.

Aikaa olisi ollut. Ilmastosopimus hy­väksyttiin Rio de Janeiron kuuluisassa ympäristökokouksessa kesäkuussa 1992 ja tarkentava lisäpöytäkirja Kiotossa 1997. Neuvotteluita päästöjen hillin­nästä on käyty tiuhaan, ja vääntö jatkuu lähivuosina. Juhannuksen alla järjestettä­vässä Rio+20-kokouksessa neuvotellaan kuitenkin vihreästä taloudesta yleisem­min, ei päästövähennyksistä.

Vieläkö neuvotteleminen kannattaa, vai onko päästöjen vähentämisen tie jo nähty? Tulisiko ihmiskunnan keskittyä jo ennakoimaan lämpötilan nousun seu­rauksia?

Jätepolitiikasta oppia

Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen uskoo, että ilmastopolitiikassa koetaan sama kuin jätepolitiikassa. ”Parikymmentä vuotta sitten jätteen polttamisesta ei saanut pu­hua, kun se löi korville tavoitetta, että jätteen syntymistä piti vähentää. Nyt rea­lismia on se, että hukumme jätteeseen, jos sitä ei polteta.”

Nyt maapallolla rimpuillaan toivos­sa, että fossiilisia polttoaineita onnis­tuttaisiin jättämään maaperään. Ilmas­tonmuutokseen sopeutumisesta ei sovi puhua, sillä se nähdään luovuttamisena.

”Keskustelut tuppaavat polarisoitu­maan. Kuitenkin ilmastonmuutoksen hil­linnän kaikista keinoista ja muutokseen sopeutumisesta pitäisi pystyä puhumaan yhtä aikaa. Jos paino ladataan päästöjen vähentämiseen, olemme suurissa ongel­missa, jos ja kun se ei onnistu”, Hukki­nen sanoo.

Hän kuitenkin myöntää, että tutkijan on helppo puhua. Jos poliitikot jossitte­levat, mikään ei etene.

Virkansa – ja ympäristönsuojeluva­kaumuksensa – puolesta optimisti on vihreiden kansanedustaja ja edellisen hallituksen ilmastopoliittinen asiantun­tija Oras Tynkkynen. Hän ei kyynisty, vaikka aurinko- ja tuulivoiman yhteen­laskettu osuus maailman energiantarjon­nasta on nyt vaivaiset 0,3 prosenttia.

”Osuus vaikuttaa pieneltä, mutta uusiutuvassa energiassa jyrää eksponen­tiaalisen kasvun logiikka. Trendi on sel­vä: teknologian kehittyessä uusiutuvien energiamuotojen tuotantokustannus las­kee. Fossiilisten tuotantokustannus sen sijaan kasvaa, kun käyttämättömät raa­ka-ainevarastot ovat yhä hankalammissa paikoissa, kuten valtamerten pohjassa, napaseudulla tai hiekkaan ja liuskeeseen sekoittuneina”, Tynkkynen sanoo.

Lopulta uusiutuvat siis voittanevat kilpailun. Mutta kriittinen kysymys on, milloin.

Lopulta uusiutuvat voittanevat kilpailun. Mutta kriittinen kysymys on, milloin.

Jos uusiutuvat energiamuodot tu­levat kannattavammiksi sadan vuoden päästä, siitä ei ole ilmaston kannalta iloa, kun ilmakehään on jo päätynyt se hiili ja öljy, joka uusiutuvien oli määrä korvata.

”Valtioiden pitäisi laittaa paukkuja uusiutuvien aggressiiviseen kaupallistu­miseen, ja pian”, Tynkkynen vaatii.

Tämä kaupallinen tie on oikeastaan ainoa vaihtoehto. Edes Tynkkynen ei us­ko, että lähitulevaisuudessa pystyttäisiin solmimaan kansainvälinen sopimus, jos­sa öljymaat sitoutuisivat olemaan tuot­tamatta öljyä.

”Eivät saudit siihen suostuisi. Ja jos esimerkiksi Ecuadorille maksettaisiin tukea siitä, että se panttaa öljyä maas­saan, maa voisi ensin ottaa tukia vas­taan ja sen jälkeen kuitenkin pumpata öljyään maailmanmarkkinoille”, Tynk­kynen sanoo.

Tietoa on riittävästi

Tutkimusten mukaan fossiilisten käytön vähentämisellä on merkitystä, vaikka lukkojarrutukseen ei pystyttäisikään.

Pari vuotta sitten julkaistiin kansain­välisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n simulaatiomalleja hyödyntävä tutkimus, joka linkitti mukaan energiateknologian: Jos silloin olisi globaalisti sovittu, että yhtään uutta teknologiaa ja infrastruk­tuuria ei rakennettaisi fossiilisten varaan vaan olemassa olevat laitokset käytettäi­siin elinkaarensa loppuun, vuoteen 2050 mennessä maapallon lämpeneminen olisi jäänyt 1,3 asteeseen.

Jos koko maapallon energian kysynnän lisäys katettaisiin fossiilisilla polttoaineilla, lämpötila nousisi vuosi­sadan loppuun mennessä kuusi astetta.

Jos taas koko maapallon energian kysynnän lisäys katettaisiin fossiilisilla polttoaineilla, lämpötila nousisi vuosi­sadan loppuun mennessä kuusi astetta.

Totuus liikkunee jossain sillä välillä. Ilmastotiedettä nimittäin määrittää epä­varmuus tarkoista luvuista. IPCC:tä on kritisoitu pienistä numerovirheistä, ja uusien raporttien julistuksissa tutkijat korostavat epävarmuuksia yhä hana­kammin.

Hukkisen mielestä tämä on surkea viestintästrategia. Aste sinne tai tänne, ilmaston lämpeneminen on tosiasia, ja sen torjumisella on hirvittävä kiire.

”IPCC voisi julistaa poliitikoille, että teillä on jo riittävä tutkimustieto, ryh­tykää toimiin”, Hukkinen sanoo. ”Po­litiikantutkimuksessa on jo kauan sitten todettu pysähdyssääntöjen tärkeys. Asi­oita tutkitaan vain sen verran kuin on välttämätöntä.”

Kun tutkijat tutkivat, poliitikkojen pitäisi toimia. Kansainvälinen ilmasto­politiikka on ollut hidassoutuista, mutta Tynkkynen huomauttaa, että sen vaiku­tusmekanismi on monivaiheisempikuin politiikkakriittiset markkinaidealistit ajattelevat. ”Vaikka kansainvälinen ilmastopolitiikkatakkuaa, se on syn­nyttänyt kansallista ja alueellista ilmas­topolitiikka. Uusiutuvalle energialle on syntynyt markkinat syöttötariffien ja päästöverojen vuoksi.”

Politiikkaa ja markkinoita tarvitaan kumpiakin, vaikka nämä eivät ideolo­gisesti solju yhteen. Tynkkysen ihanne olisivat eurooppalainen politiikka ja Kalifornian markkinat.

Geoengineering tulee

Päästöjen vähentäminen ei ole ainoa tapa vaikuttaa maapallon lämpötasapainoon.

Ilmastonmuokkaustekniikoista (engl. geoengineering) tai ”planeettateknii­koista” on parin viime vuoden aikana järjestetty kasapäin luonnontieteellisiä konferensseja, kirjoitettu paljon tieteel­lisiä artikkeleita ja koottu akateemisten julkaisujen erikoisnumeroita.

”Se, että vuonna 2040 päädytään käyttämään erilaisia geoengineering-tekniikoita, on paljon todennäköisempää kuin nyt osaamme kuvitella”, Helsingin yliopiston fysiikan professori Markku Kulmala luennoi eduskunnan ympäris­tövaliokunnan avoimessa kokouksessa huhtikuussa.

Kulmalan mukaan tekniikoita pitäisi kehitellä ja testata nyt, jotta hädän het­kellä ei tarvitsisi turvautua hätäratkai­suihin. ”Jos geoengineeringiä ei tutkita kunnolla, luultavasti 20 vuoden päästä joku kylvää rikkiä ilmakehään. Ehkä Yh­dysvaltalaiset yritykset tai maan armeija, ehkä Kiinan hallinto.”

Tekniikoista juuri ilmakehän ”rikki­lannoitus” on ollut eniten esillä. Meka­nismi tunnetaan hyvin. Rikki hapettuu ilmakehässä ja tiivistää ympärilleen kos­teutta pisaroiksi ja pilviksi, jotka heijas­tavat auringon säteilyenergiaa takaisin avaruuteen.

Pohjoismaiden 1980-luvun kylmien talvien epäilleen johtuneen Britannian ja saksalaisen Ruhrin alueen raskaan teollisuuden rikkipäästöistä, joita lou­naistuulet kuljettivat Skandinaviaan. Il­mastonmuutos puri Suomessa kunnolla vasta 1990-luvulla, kun Saksa ja Britan­nia olivat saaneet happosadepäästönsä kuriin.

Harmittomampiakin manipulointi­keinoja löytynee. Suomessa planeettatekniikoita on näkyvimmin esitellyt kir­jailija Risto Isomäki. Hän on ehdottanut kymmeniä vaihtoehtoisia ratkaisuja: Ark­tikselta irtoavia jäävuoria voitaisiin oh­jata takaisin pohjoiseen vieviin virtauksiin tai hiiltä sitoa muurahaispesiin. Yksi vaihtoehto olisi myös, että prosentti Suomen vuotuisesta tukkituotannosta hinattaisiin lauttoina napavesille, jolloin lautta muodostaisi tuulisella merellä te­hokkaan jäätymiskeskuksen ja tukit va­joaisivat lopulta syvyyksiin hiilinieluksi.

Kotoinen metsityskin on maapallo­tekniikka. Kulmalan ja muiden tutkijoi­den mukaan myös kasvava suomalainen metsä synnyttää ilmastonmuutosta hillit­seviä pienhiukkasia samalla kun se sitoo hiilidioksidia ilmakehästä.

Tylsä ja varma ratkaisu

”Parempi kuitenkin, että planeettateknii­koista puhuisivat ensi sijassa tutkijat ja insinöörit, vähemmän poliitikot”, Tynk­kynen sanoo.

Poliittinen puhe voi hänestä johtaa moraalikatoon: ajatellaan, että pääs­töjen vähentämisessä voidaan joustaa, kun teknologia pelastaa. Kun lipsutaan joustamisen tielle, voi käydä niin, että myöskään planeettatekniikkatutkimuk­seen ei riitä tarpeeksi rahaa. Tai jos riit­täisikin, mikään ei takaa, että turvallinen tekniikka ehditään kehittää. Tässä kau­huskenaariossa 20 vuotta olisi mennyt hukkaan ja ilmastonmuutos olisi riistäy­tynyt käsistä.

Tynkkystä harmittaa, että teknolo­giaoptimistien innostus ei kohdistu uu­siutuvaan energiaan tai päästövähennys­teknologiaan.

”Jos fuusioreaktorin kehittämiseen ITER:issä laitetut miljardit olisi satsattu aurinkoenergiaan, se pystyisi jo kilpai­lemaan aidosti fossiilisten kanssa.”

”Monet, sinällään toimivat, planeettatekniikat ovat järjettö­män kalliita. Samaan aikaan meil­lä olisi paljon päästövähennysmahdolli­suuksia, jotka maksavat alle kymmenen dollaria hiilitonnilta”, Tynkkynen sanoo. ”Planeettatekniikoita kuitenkin tarvitaan sen jälkeen kun päästövähennyksissä on edetty niin, että lisävähennyksen hinta on noussut roimasti.”