Euroopan unionin arkkitehti

Vuonna 1957 perustetussa Eu­roopan talousyhteisössä oli alun perin vain kuusi jäsenmaa­ta. Säännöt olivat samat kaikille maille, jotta ihmiset, pääomat, tavarat ja palvelut liikkuisivat vapaasti. Sääntöjen avulla pystytettiin Länsi-Eurooppaan yhteismarkkinat.

”Isämme rakensivat järjestelmän, jossa yksi päätös sopi kaikille”, sanoo Helsingissä maaliskuussa vieraillut Jean-Claude Piris. ”Edes minä en ollut silloin vielä paikalla”, hän lisää naurahtaen.

Euroopan unioniin on liittynyt alkutaipaleen jälkeen 21 uutta jäsenmaata. Nyt talouskriisin aikana on käynyt selväksi kaksi asiaa: päätöksenteko on miltei halvaantunut, ja sen demokraatti­nen perusta on heikentynyt. EU:n vanhat säännöt eivät taivu näin suuren unionin luotsaamiseen, kun yksi maa voi estää veto-oikeudellaan muita etenemästä kiis­tanalaisessa asiassa.

Etenkin vuonna 1992 solmitun Maastrichtin sopimuksen jälkeen unio­nin toiminta on laajentunut taloudesta monille uusille alueille, kuten ulkopoli­tiikkaan, puolustukseen, oikeus- ja sisä­asioihin.

”Emme tee kaikilla alueilla yhteistä politiikkaa, mutta teemme yhteisiä pää­töksiä”, Piris jatkaa. Tämä on käynyt sitä vaikeammaksi mitä erilaisempia jäseniä on liittynyt unioniin. ”Ruotsilla ja Bul­garialla on vain vähän yhteistä.”

Pirisin johtopäätös on selkeä: Eu­roopan unionin on yhdennyttävä lisää. Kriisi voidaan ratkaista vain, jos jäsen­maat siirtävät verotus- ja budjettivaltaa unionille. Kaikki eivät tähän suostu, jo­ten unioni jakautuu väistämättä kahdel­le raiteelle, etujoukkoon ja hitaampaan jälkijoukkoon.

Kohti pattitilannetta

Piris tuntee EU:n lainsäädännöllisen rakenteen ehkä paremmin kuin kukaan muu. Ranskan hallintokorkeakoulun ENA:n käynyt juristi työskenteli EU:n ministerineuvoston lakiasiainpalvelun johtajana vuosina 1988–2010. Hänen johdollaan 130 juristia käyttivät luo­vuuttaan rakentaessaan laajenevalle yh­teisölle uusia sopimuksia.

Taakse katsoessaan Piris toteaa, että budjettivaltaa olisi pitänyt siirtää unio­nille jo 1990-luvulla, hyvissä ajoin ennen EU:n itälaajentumista. Kansallisvaltiot olivat kuitenkin haluttomia luopumaan itsenäisistä asemistaan, jotka ne olivat saavuttaneet historian saatossa taistel­len. Niinpä valtiot luovuttivat vain osan oikeuksista.

”Jäsenmaita on nyt liian monta, emme pysty enää muuttamaan ja ratifi­oimaan perussopimuksia.””Jäsenmaita on nyt liian monta, emme pysty enää muuttamaan ja ratifi­oimaan perussopimuksia”, Piris toteaa. ”Valtiomiesten poliittinen tahto ei riitä sopimusten muuttamiseen.”

Päättäjät yrittivät alkuvuodesta kier­tää umpikujan solmimalla uuden bud­jettikurisopimuksen suoraan hallitusten välille. Pirisin mukaan näinkin voitaisiin edetä, käyttämällä nykyisten sopimusten sallima poliittinen liikkumatila mah­dollisimman tarkkaan. Järjestely kärsii kuitenkin demokratiavajeesta ja liiasta monimutkaisuudesta.

Piris ennustaa, että EU-maiden etu­joukko irtautuu lopulta omaksi ryhmäk­seen ja solmii keskenään uuden oikeudel­lisesti velvoittavan sopimuksen. Etujouk­koon kuuluvat todennäköisesti nykyiset euromaat, ehkä yhdellä tai kahdella vä­hennettynä. Kreikkalaisten on siis ensin päätettävä, jäävätkö he euroalueeseen.

”Eturyhmän tehtäväksi jäisi helpot­taa muiden EU-maiden mukaantuloa. Puola voisi liittyä etujoukkoon jo muu­tamassa vuodessa, Britannialta menisi varmasti pidempään.”

Kaikki 27 nykyistä jäsenmaata jat­kaisivat EU:n jäseninä. Pienempi ryhmä tekisi EU:n yhteisen politiikan päälle keskenään vain lisää asioita. ”Se olisi täysin sopusoinnussa perussopimusten ja yhteisölainsäädännön kanssa. Muille ei aiheudu siitä haittaa”, Piris tähdentää.

Eteenpäin EU-maita ajavat sekä raha­markkinat että pettyneet kansalaiset. Jos yhdentyminen pysähtyy, ovi on Pirisin mielestä auki ”maahanmuuttovastaisille ja populistisille puolueille”, kuten Perus­suomalaisille, Ranskan Front Nationa­lille, Ruotsidemokraateille ja Hollannin Vapauspuolueelle.

”Pysähtymällä antaisimme viestin, että EU on synonyymi talouskurille: tar­jolla on vain budjettileikkauksia sekä sosiaalietuuksien ja työpaikkojen vä­hennyksiä.”

”Ihmisille on annettava toivoa eikä vyönkiristystä."”Ihmisille on annettava toivoa eikä vyönkiristystä. Edelläkävijöiden ryhmäl­lä voimme rakentaa jotakin uutta”, Piris sanoo.

Tällainen askel kaventaisi kansal­lista budjettipolitiikkaa ja siirtäisi osan verotuksesta unionille, mutta vahvistaisi vastaavasti keskinäistä solidaarisuutta. Piris arvioi, että Saksan ja Suomen kal­taiset maat voisivat hyväksyä laajemman solidaarisuuden, jos ne saisivat päätös­valtaa budjettikurista. Liittovaltioon hän ei kuitenkaan usko.

”Edes euroalueen etujoukko ei tule rakentamaan Euroopan yhdysvalto­ja, jolla olisi yhteinen poliisi, vankilat, oikeuslaitos, armeija ja ulkopolitiikka – se on poissuljettua. Yksikään Euroopan hallitus tai kansa ei halua liittovaltiota.”

Legitimiteetin ongelma

Pirisin mielestä valtaa ei nykyisillä raken­teilla voida keskittää enempää Brysseliin, koska keskittämiselle ei olisi demokraat­tista oikeutusta. Euroopan parlamentti valitaan suoralla kansanvaalilla, ja sen valtaa on kasvatettu asteittain, mutta se on menettänyt samalla yhteyden äänes­täjiin.

”Poliittinen legitimiteetti ei synny vielä siitä, että edustajat valitaan vaa­leissa. Kansallista parlamenttia valitessa tuntuu siltä, että äänestämällä voi vai­kuttaa politiikkaan, toisin kuin Euroo­pan parlamenttia valitessa. Tosiasia on, että poliittinen kilpailu käydään kansal­lisella tasolla. Syynä ovat yhteinen kieli ja lyhyemmät etäisyydet.”

Todisteeksi Euroopan parlamentin legitimiteetin murenemisesta Piris esittää lukuja äänestysvilkkaudesta: ensimmäi­sissä europarlamentin vaaleissa vuonna 1979 uurnilla kävi 62 prosenttia äänioi­keutetuista, vuoden 2009 vaaleissa enää 43 prosenttia. ”Äänestysprosentti on laskenut jokaisissa vaaleissa, kun taas parlamentin valta on lisääntynyt jokais­ten vaalien jälkeen.”

Vahvaa Euroopan parlamenttia ajoi voimakkaasti Ranskan entinen presi­dentti Valéry Giscard d’Estaing, joka katsoi – Pirisin mielestä ymmärrettä­västi – että eurooppalaisilla on oikeus valita edustajansa. Mutta taustalla oli ajatus Euroopan liittovaltiosta, joka on kääntynyt itseään vastaan.

”On väärin esittää kansalaisille, et­tä menemme kohti liittovaltiota, koska sellaista ei haluta. Se vain lisää EU:n vastustusta.”

Euroopan parlamentin sijasta Piris uskoo kansallisiin parlamentteihin. Hä­nen mallissaan etujoukon maiden kan­salliset parlamentit lähettävät edustajan­sa Brysseliin ja muodostavat siellä uuden parlamentaarisen elimen. Kansanedusta­jat äänestävät Brysselissä EU-päätöksistä, jolloin he saavat todellista päätösvaltaa unionin asioihin.

”Kun nämä edustajat osallistuvat samalla kotimaansa poliittiseen keskus­teluun, asetelma muuttuu täysin”, Piris esittää.

Hallinnon pitäisi joustaa

Pirisin malli on taustaltaan ranskalainen: hollantilaiset ja ranskalaiset puolustivat voimakkaasti kansallisten parlament­tien vaikutusvaltaa EU:n perustuslakia valmistelleessa konventissa 2000-luvun alussa, kun taas esimerkiksi belgialaiset kannattivat vahvaa Euroopan parla­menttia.

Pirisin mielestä Euroopan parla­mentti on sahannut omaa oksaansa kes­kittymällä enemmän valtaoikeuksiensa lisäämiseen kuin unionin tulevaisuuteen. Tämä näkyi konventissa, jonka työtä ”Euroopan parlamentti hallitsi täysin henkisesti”.

Samalla Euroopan komission toimin­takyky on rapautunut, kun jäsenmaita on tullut lisää ja päätöksiä yritetään tehdä edelleen yksimielisesti. Komissiontulisi edustaa koko unionin etua, ei jäsenmaita, mutta sen ehdotukset talouskriisin rat­kaisemiseksi ovat jääneet liian heikoiksi, ikään kuin puolitiehen.

Euromaiden etujoukolla olisi Pirisin mallissa Brysselissä Euroopan komis­siota vastaava pienempi toimielin. Toi­mintakyvyn varmistamiseksi siinä tulisi olla korkeintaan seitsemän jäsentä, toisin kuin nykyisessä 27-jäsenisessä komissi­ossa. Päätöksenteko olisi joustavaa: Asia­kohtaisesti osa päätöksistä sitoisi kaikkia jäsenmaita, jos niiden takana olisi neljän viidesosan määräenemmistö. Osa pää­töksistä ei sitoisi vastaan äänestäneitä jäsenmaita.